Kriisin tausta ja ratkaisuvaihtoehdot
Ennen kriisiytynyttä kehysriihtä keskusta oli ainoa puolue, joka esitti riiheen julkisia vaatimuksia, hieman epämääräisiä, mutta sitä pontevampia.
Kaikesta päätellen asioita ei pohjustettu hallitusryhmien kesken ennen riihen alkua. Riihen aattona muun muassa julkistettiin 230 miljoonan euron tukipaketti kulttuuri- ja tapahtuma-alalle. Pidin sitä merkkinä siitä, että hallituspuolueiden johtajat ovat saaneet myös riihipäätöksien linjat selviksi.
Mutta ilmeisesti politiikan toimintatavat ovat muuttuneet, tai käsitykseni niistä vanhentunut.
Jos kriisi todella koskee turvetuottajien ja turvetta käyttävien voimaloiden tukemista ja kehyksiin paluun aikataulua, on kumpaankin kysymykseen neuvoteltavissa ratkaisu hallitusohjelman pohjalta.
Mutta keskustan osalta kyse taitaa nyt olla muusta. Puolue – mielestäni epäviisaasti – lähti ”vaalimaan Sipilän hallituksen perintöä” hallitukseen, joka oli muodostettu lopettamaan Sipilän hallituksen politiikka. Ristiriitaa lisäsi se, että myös suuri joukko keskustan kannattajia oli tyytymättömiä sekä menneeseen hallituskauteen että uuteen hallitukseen menemiseen.
Tämän jakomielisen tilanteen kiteytti pitkäaikainen puoluevaikuttaja omaan some-päivitykseensä: ”Sipilän hallitus laittoi Suomen kuntoon, ja uuden hallituksen tehtävä on korjata syntyneet epäkohdat”. Ilmeisesti hän ei itse nähnyt kommentissaan mitään epäloogista.
Vaalikauden puoliväliin mennessä keskustan eduskuntaryhmässä on käynyt selväksi, että moni hallitusohjelman toisille tärkeä ja menoja lisäävä kirjaus on toteutunut, mutta rakenteelliset uudistukset, laaja-alaiset maakunnat, työllisyystavoitteet ja niin edelleen eivät ole edenneet.
Keskusta kaatoi kaksi vuotta sitten oman hallituksensa. Saman vuoden joulukuussa kaatui pääministeri Rinne. Syyskuussa 2020 keskusta vaihtoi oman johtajansa. Ja nyt keikkuu hallitus.
Käypä kriisissä miten tahansa, pitäisi tehdä rehellinen arvio puolueen pomppuisen menon syistä. Mielestäni se johtuu siitä, että on toimittu ja johdettu tavalla, joka on puoluetoiminnan sisäisen logiikan kannalta tuhoisa. Osallistaminen, yhdessä tekeminen ja pitkäkestoinen valmistelu ovat vaihtuneet yksittäisten asioiden päättämiseksi ja parhaan päiväkohtaisen perustelun löytämiseksi.
Jos hallitus kaatuu, syntyy suoranainen pakko itsearvioinnille. Jos se jatkaa, sen toimintakyky on varmasti kärsinyt vaurioita, joiden korjaaminen edellyttäisi myös ja erityisesti keskustalta perusteellista oman toimintatavan uudistamista.
Hallituksen kaatuminen merkitsisi myös sitä, että hallituksen esitykset sellaisista pikkuseikoista kuin EU:n elvytyspaketista ja sote-uudistuksesta raukeaisivat. Niiden sisällön perusteella en henkilökohtaisesti pitäisi sitä tappiona.
Mutta ehkäpä puoluejohtajat eivät omilla urapoluillaan moisen keikauksen jälkeen etene ihan ”get over it!”-selityksellä. Se lopputulos johtaisi myös henkilöpakan leviämiseen useammassa kuin yhdessä hallituspuolueessa.
Nykyhallituksen kaatumisen tai jatkamisen ohella on yksi teoreettinen vaihtoehto: jos vihreät estää kompromissin syntymisen, pääministerin kannattaa kilauttaa kristillisdemokraateille. Ainakin sen vaihtoehdon väläyttäminen voisi panna vauhtia rattaisiin.