Rajoitukset ja raha
En ole lääkäri, enkä liioin korona-asiantuntija, mutta olen kuitenkin seurannut Euroopan parlamentin jäsenenä muun maailman toimia sekä itse sairauden voittamiseksi että edessä olevasta taloudellisesta lamasta nousemiseksi.
Maat, joiden valinta on ollut tiukat rajoitus- ja suojatoimet sekä testaus, ovat pärjänneet parhaiten. Etelä-Korea ja Japani ovat erinomaisia esimerkkejä.
Yhdyn siihen, mitä EU:n komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen suosittelee: ”Ei kiirehditä luopumaan rajoituksista”.
Muutoin hyvä hallitus on nyt Suomessa tekemässä toisin. Valitettavasti!
Tärkein liikkumisrajoitus on poistettu alueelta, jossa maan koronakuolemista on lähes 70 prosenttia ja tartunnoista noin kaksi kolmasosaa.
Euroopan parlamentissa miltei kaikki haluavat parantaa yhteisin toimin pandemian hoitoa ja ennaltaehkäisyä.
Alan varmuusvarastointiin, varustehankintoihin, toimien koordinointiin, tutkimukseen ja vastaavaan ollaan nyt valmiimpia.
Enemmistö haluaa toki pitää normaaleissa oloissa varsinaisen terveydenhoidon ja sen rahoituksen tiukasti kansallisissa käsissä.
Välitöntä hätää halutaan kuitenkin lievittää myös unionin yhteisin voimin. Korona on jotain poikkeuksellista, vaikka ei jääkään ainoaksi lajissaan.
Torstaina 9.4. euroministerit sopivat, että akuutteja koronakustannuksia, jotka liittyvät terveydenhoitoon, työttömyyteen ja investointeihin, hoidetaan 500 miljardin euron suuruisella yhteisvastuullisella hätärahoituksella. Suomelle siitä aktivoituu yli 7 miljardin euron vastuut.
Noin puolet tästä ”paketista” on tarkoitus ottaa noin vuosikymmen sitten finanssikriisin aikana rakennetusta EU:n rahoitusvakausmekanismista, EVM:sta.
Kaikki maat yrittävät parhaansa mukaan estää talouden täydellisen romahduksen ja varmistaa nopean nousun pandemian jälkeen. Suurissa maissa puhutaan jopa tuhansien miljardien tukipaketeista.
Parhaansa tekee myös Suomi, vaikka se merkitsee julkiselle taloudelle lisää velkaa lähemmäs 20 miljardia euroa.
EU:ssa kaikki eivät kuitenkaan tyydy edellä mainittuun yhteisvastuulliseen hätäapuun.
Euroopan parlamentin eri poliittisissa ryhmissä on valmisteltu lähes 70-kohtainen päätöslauselma. Sen vaikeimmat asiat eivät suinkaan liity toimiin itse koronan hoidossa ja torjumisessa.
EU:n parlamentin ilmeisen enemmistön halu on rakentaa unionimaiden talouden nousu suureksi osaksi jäsenmaiden yhteisellä velkavastuulla. Tätä tarkoittavat tuon päätöslauselman tärkeimmät esitykset.
Päätöslauselmilla huudetaan kaikkia jäsenmaita nostamaan EU:n monivuotisia rahoituskehyksiä.
Suomeksi: EU:n seitsemän vuoden mittaisiin menokehyksiin, joista Suomi maksaa noin 2 miljardia euroa vuodessa, halutaan nyt koronan varjolla lisää rahaa.
Vähäistä nostamista ennen koronaa esitetystä tasosta toki minäkin näissä oloissa kannatan.
Nyt kuitenkin esitetään, että menokehysten noston lisäksi unionimaiden tulisi yhteisvastuulla rahoittaa vähintään satojen, kenties tuhansien miljardien eurojen edestä unionin jäsenmaiden elvytystarpeita. Tämä toteutettaisiin niin sanotuilla elvytys-bondeilla, yhteisillä velkakirjoilla.
Jossakin on keksitty, että nämä velkarahoituksen instrumentit taattaisiin EU:n rahoituskehyksillä.
Rahojen hallinnointi tapahtuisi mitä ilmeisemmin Euroopan elvytysohjelmasta/-rahastosta (ERP).
Mielestäni hanke on EU:n omien säädösten vastainen tai vähintäänkin niitä kiertävä. EU ei näet saa ottaa menokehyksiensä rahoittamiseen velkaa.
Toiseksi, menettely olisi pitkä askel kohti yhteisiä velkoja ja ylipäänsä yhteistä finanssipolitiikkaa.
Yksi Emun keskeinen kriteeri on velkasuhde. Sen tulisi olla kaikissa euromaissa alle 60 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Italiassa velkasuhde oli jo ennen koronakriisiä 135 prosenttia. Rahassa velan määrä on yli 3000 miljardia euroa. Summa on 3,5 kertaa suurempi kuin Italian valtion budjetti.
Suomessa velkasuhde on vajaat 60 prosenttia. Ymmärrän italialaisten ja monien muidenkin kannalta pyrkimyksen yhteisiin velkoihin ja yhteiseen finanssipolitiikkaan. Sellainen ei ole mielestäni Suomen etu.
Kovin paljon helpompaa ei ole hyväksyä myöskään esitettyä kolmatta konstia yhteisvastuiden lisäämiseksi.
Se on unionin niin sanottujen omien varojen kasvattaminen. Eli, että esimerkiksi muoviverot, hiilirajavero tai vastaavan tyyppiset verot tuloutettaisiin EU:n yhteiseen pussiin.