Mitä on tehtävä?
Keskustan johto kuittasi presidentinvaalien tuloksen lauseilla, joiden tarkoitus avautui yhtä heikosti kuin vaalikampanjakin.
Puoluesihteeri lupasi jo toisten huonosti menneiden vaalien jälkeen ”huolellisen analyysin”. Tässäpä muutama subjektiivinen havainto analysoitaviksi asioiksi.
Ehdokasasettelun toteutus ja ajoitus tehtiin hätäillen ja tavalla, joka ei ennustanut hyvää. Ison joukon koolle kutsuminen ja yhdistäminen jätettiin tekemättä ja yhdessä tekemisen tunnelma ja sitoutuminen jäivät syntymättä.
Toisin sanoen jätettiin noudattamatta käytäntöä, joka on aiemmin osoittautunut toimivaksi. Miksi?
Kampanjan toteutuksessa oli monta kummallisuutta. Kampanjaa yritettiin käynnistää moneen otteeseen. Kohokohtaa ei tullut.
Kokonaisuutta leimasi sen odottelu, että kyllä tässä sitten alkaa tapahtua, kunhan vähän aikaa kuluu. Sähköpostiverkosto ei korvaa yhteistä tekemistä.
Kokonaisuutta leimasi odottelu.
Vanhasessa olisi ollut kaikki tarpeet valtiomiesmäiseen tyylikkääseen viestintään ja kampanjakuvaan. Jotakin muuta tuli.
Mitä keskustan sanomasta ja Matti Vanhasesta viestivät vaaleanpunainen värimaailma, julisteen ja printtimainosten sekavuus, yksinäisen oloinen irtopää ja ämpärit? Ihan oppimismielessä olisi hauska kuulla, mihin näillä ratkaisuilla pyrittiin?
Toisaalta, kyllähän mainostoimistot kaikenlaista keksivät kunhan vain joku maksaa.
Itse käsitin aluksi ”Suomen asia on meidän”-sloganin viittaavan talvisodan ajan Ruotsin auttamishalun tunnuslauseeseen ”Finlands sak är vår”. Siitähän olisi saanut rakennetuksi sisältöä Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyöhön, Pohjoismaiden yhteistyön elvyttämiseen EU:ssa ja YK:ssa, naapurisuhteisiin ja tasa-arvoon.
Valitettavasti kampanjaan ei rakentunut tällaista sisältöä, joka olisi laajentanut keskustelijoiden piiriä ja vienyt ulos nato-jankkaamisesta.
Iisalmessa Matin vaalijuhlassa kuuntelin puheen tarkasti. Se oli erinomainen sekä sisällön että esityksen osalta. Sen teemojen ympärille olisi voinut rakentaa poliittisia avauksia ja keskustelua, mutta sitä emme osanneet.
Puolueen näkyvät hahmot toistelivat ehdokkaan erinomaisuutta, mutta eivät rakentaneet sisältöä.
Henkilökeskeisyyden huipentumaksi nousi Juha Sipilän onneton lausunto oman aseman kytkemisestä presidentinvaalien tulokseen. Eihän siitä pitänyt olla kysymys, mutta nyt se meni sellaiseksikin.
Afrikka oli hyvä teema, mutta kummastuin jo kesällä, kun kuulin, että sillä Sauli Niinistö haastetaan.
Huomautin jo silloin, että Afrikka ei Niinistöä yllätä, koska hänellä oli vuosien ajan kansliapäällikkönä yksi ulkoministeriön parhaista Afrikan tuntijoista. Tämähän sitten näkyikin presidentin kampanjassa globaalipolitiikan painotuksena.
Huoltovarmuus ja ruokaturva olivat hienoja teemoja. Mutta eivät purreet nekään kun maataloustuottajien parissa vallitsee suuri huoli toimeentulosta ja tulevaisuudesta.
Mikä muutoin oli vaalien puoluepoliittisen asetelman ennakkoanalyysi? Sekava.
Kun Sauli Niinistö asettui kansanliikkeen ehdokkaaksi, se yritettiin ensin tulkita näpäytykseksi kokoomukselle. Sitten kun vaalit lähestyivät, keskusta halusi muistuttaa, että Niinistö on kokoomuksen ehdokas.
Ja kun vaalit ovat ohi, niin korostetaan, että hän ei ollut kokoomuksen vaan kansanliikkeen ehdokas.
Silmiin pisti ja korviin sattui väite, että Paavo Väyrysen äänestäjät eivät olleet keskustalaisia. Viisaampaa olisi tunnustaa, että Niinistön lisäksi Väyrynen vei melkoisen siivun keskustaa tavallisesti äänestävien kannatuksesta.
Jos toistetaan, että nämä ihmiset eivät ole keskustalaisia, heistä ainakin osa saattaa oppia näin uskomaan. Mitä sanomme heille maakunta- ja eduskuntavaaleissa?
Puoluejohdon pitää nyt laajentaa sitä piiriä, jonka kanssa se asioita suunnittelee.
Hyödynsikö kampanja puolueessa olevaa osaamista?
Eräs hyvä ystäväni oli keskustan edellisessä presidentinvaalikampanjassa keskeisessä asemassa. Hän ilmoittautui mukaan nytkin hyvissä ajoin. Hänellä olisi ollut monenlaista arvokasta tietoa hyödynnettäväksi, mutta ei siihen tullut tilaisuutta. Muutaman sähköpostin hän sai ja osallistui kotikaupungissaan järjestettyyn vaalitilaisuuteen.
Tämä viimeinen esimerkki on tiivistys kokonaiskuvasta: Puoluejohdon pitää nyt laajentaa sitä piiriä, jonka kanssa se asioita suunnittelee ja toimeenpanee. On katsottava ja kommunikoitava samanmielisten piiriä ja ”voittavaa tiimiä” laajemmalle.
Vallassa olevilla riittää aina mielistelijöitä, mutta nyt tarvittaisiin niitäkin, jotka uskaltavat kertoa aitoja havaintoja ja myös huonoja uutisia.
Puoluevaltuuston puheenjohtaja on toistaiseksi ainoana puoluejohdon jäsenenä todennut, että järjestökoneisto ei toiminut totutulla tavalla. Tähän on syynsä, jotka eivät vaikenemalla muutu miksikään.
Jos toiminnallisen tilanteen korjaamisen asemesta siirrytään henkilöpeliin, asiat jäävät sikseen.
Puheenjohtaja Sipilän pitäisi nyt itse ottaa piirien johto ja puolueen toimihenkilöt pariksi päiväksi kokoon ja puhua ja kuunnella auki ne asiat, jotka hiertävät.
Viimeistään kevään puoluevaltuustolle – johon kohdistuu suuri julkisuus – on yhdessä luotava vahva sisällöllinen ja aatteellinen viesti. Siitä se nousu alkaa.