Velkajarru: nuorten puolesta vai nuorten kustannuksella?
Velkajarrusta näyttää olevan laaja yksimielisyys. Velan kasvu pitää saada hallintaan. Julkinen talous on miinuksella. Korkomenot kasvavat. Jotain on tehtävä!
Mallista on myös esitetty kritiikkiä: Sitooko velkajarru talouspolitiikan liian tiukasti sellaiseen sääntöön, jota kuitenkin ollaan valmiita löysäämään heti, kun paine kohdistuu poliittisesti vahvoihin ikäryhmiin.
Onko riskinä siis se, että sääntö on tiukka silloin, kun leikataan nuorilta ja heidän palveluistaan, mutta joustava siinä kohtaa, kun seuraavana vuorossa olisivat hyvin organisoidut ja aktiivisesti äänestävät sukupolvet?
Pelkkä velkajarru ei ratkaise Suomen talousongelmia. Talous ei nouse leikkaamalla, vaan kasvua rakentamalla. Tarvitsemme työtä, tuottavuutta ja investointeja, jotka syntyvät osaamisesta, tutkimuksesta ja koulutuksesta. Jos velkajarruhimoissamme säästämme juuri näistä, emme rakenna talouskasvua, vaan vaikeutamme sitä.
Velkajarru ei kerro, mistä leikataan. Sen ratkaisevat poliittiset valinnat.
Aikaisemmilla säästökierroksilla on ollut helppoa kohdistaa leikkaukset nuoriin, opiskelijoihin, koulutukseen ja ennaltaehkäiseviin palveluihin. On paljon vaikeampaa tehdä päätöksiä, jotka koskevat vanhempia, poliittisesti vahvempia ikäpolvia.
Olemme jo nähneet, ettei koulutuksesta ja nuorten palveluista säästäminen tuota hyviä tuloksia. Osaajapula, oppimistulosten lasku ja pahoinvoinnin kasvu ovat esimerkkejä siitä, että lyhyen aikavälin säästö on muuttunut pitkän aikavälin kustannukseksi. Ei ole mitään talouspoliittista järkeä toistaa samoja virheitä uudelleen.
Minusta on selvää, että lapset, nuoret, koulutus ja ennaltaehkäisevät palvelut eivät voi olla ensimmäisiä säästökohteita.
Pelkään, että velkajarrun ensimmäinen askel on jälleen kerran leikata nuorilta.
Sitten se seuraava askel tulee olemaan paljon vaikeampi. Kun nuorilta on otettu kaikki, jäljelle jäävät vain ne ikäpolvet, joilla on korkea äänestysaktiivisuus. Silloin selviää, onko velkajarru edelleen yhtä ehdoton vai alammeko nähdä, että “poikkeustilanne” antaakin syyn joustaa.
Velkajarru on väline, ei itseisarvo.
Sen rinnalla pitää linjata, mitä halutaan suojella. Minusta on selvää, että lapset, nuoret, koulutus ja ennaltaehkäisevät palvelut eivät voi olla ensimmäisiä säästökohteita.
Jos todella puhumme paremmasta taloudesta tuleville sukupolville, velkajarrun ideaa pitää laajentaa poliittisesta sopimuksesta aidosti ylisukupolviseen talousajatteluun.