Eurooppalainen kriisi näyttää, että Suomessa on hoidettu energiapolitiikkaa kiitoksen arvoisesti
Ukrainan sodan myötä hallitusten syliin kaatunut energiakriisi osoittaa, että Suomessa on osattu hoitaa tätä yhteisten asioiden kokonaisuutta hyvin.
Voimme olla tyytyväisiä päätöksentekijöiden työhön.
Suomen energiapaletti on monipuolinen, eikä Suomi ole liian tiukasti minkään suuren toimijan ratkaisuista riippuvainen. Energiapolitiikkaa on hoidettu järkiperäisesti, ei ideologisten lippujen alla tai tunteiden vietävänä.
Ilmastonmuutosta vastaankin Suomen energiapolitiikka taistelee eturintamassa.
Suomessa on ydinvoimaa, vesivoimaa, biomassaa ja tuulivoimaa. On myös hiilivoimaa, mutta sen käyttö loppuu kohta. Maakaasuakin käytetään. Sen osuus on kuitenkin pieni.
Energian hintoihin Ukrainan sota vaikuttaa tosin meilläkin. Energiapulaa ei Suomen näköpiirissä kuitenkaan ole, vaikka pakote- tai vastapakoteuhat toteutuisivatkin.
Harvassa EU-maassa asiat ovat näin hyvin.
Euroopan riippuvuus Venäjän maakaasusta onkin yksi sodan paradokseista. Se estää käyttämästä tehokkainta pakoteasetta ja antaa Venäjälle kiristyskeinon.
SUOMALAISEN energiapolitiikan symbolina voi pitää Olkiluodon ydinvoimalan kolmannen reaktorin sähköntuotannon käynnistymistä pari viikkoa sitten (12.3.). Kolmas reaktori nostaa koko laitoksen nettosähkötehon lähes kaksinkertaiseksi.
Hyvä uutinen on myös, että Fortum haluaa jatkaa Loviisan ydinvoimaloidensa käyttöaikaa.
Hyvää politiikkaa on ollut sekin, että alalla on kaksi suurta itsenäistä toimijaa. Kolmannen toimijan hanketta Pyhäjoella tarvittaisiin ennen pitkää myös, mutta se on ajautunut vaikeuksiin, jotka näyttävät ylipääsemättömiltä.
Olkiluodon kolmas yksikkö on symboli siksi, että Suomessa on kuljettu sen myötä eurooppalaiseen vastavirtaan, maltillisesti ja ilman repiviä kiistoja. Vaikka hanke viivästyikin käsittämättömällä tavalla, siitä on pidetty kiinni, ja se on saatu valmiiksi.
Kansanäänestyksiä ydinvoimasta ei ole tarvittu. Hallituksiakaan ei ydinvoima ole Suomessa kaatanut, vaikka vihreät pakkasivatkin hallituskimpsunsa kaksi kertaa, vaalivoiton toivossa. Nyt vihreätkin liputtavat ydinvoiman puolesta.
Monessa maassa ydinvoimasta tuli kirosana ensin Tshernobylin ja varsinkin Fukushiman onnettomuuden jälkeen. Saksan johdolla ydinvoimasta on luovuttu ideologisista syistä. Aukkoa on paikattu etenkin maakaasun käyttöä lisäämällä.
Suomi valitsi toisen tien. Nyt moni maa on harmitellut ydinvoimapolitiikkaansa ja jarruttelee luopumisohjelmaansa.
Euroopan riippuvuus Venäjän maakaasusta onkin yksi sodan paradokseista. Se estää käyttämästä tehokkainta pakoteasetta ja antaa Venäjälle kiristyskeinon.
HANKALINTA on, että energiaratkaisut ovat kauaskantoisia. Investoinnit ovat jättimäisiä, ja niiden toteutukseen kuluu aina vähintään vuosia. Öljyä maailmalla on saatavana muualtakin kuin Venäjältä, mutta maakaasumarkkinat ovat rajalliset ja kaasun vaatiman kuljetusputkiston tarve on suuri.
Edessä onkin väistämättä uusi ongelma:
Miten rahoitetaan Venäjä-riippuvuudesta irtoaminen? Onko se vain kunkin maan oma asia? Mikä on EU:n ja yhteisen eurooppalaisen rahoitusvastuun osuus?
Tämä keskustelu on vasta alkamassa.
Sitä varjostaa se, että Euroopan sanotaan rahoittavan energiaostoillaan Venäjän sotatoimia joka päivä sadoilla miljoonilla euroilla.
Mutta sitä varjostaa myös toinen todennäköinen uhkakuva: venäläistä maakaasua korvataan hiilen ja polttoöljyn käyttöä lisäämällä.
Siitä ei ilmasto kiitä.
Ehkä parasta olisikin myös energianäkökulmasta, että sota päättyisi mahdollisimman pian. Kaasuntoimitukset voisivat jatkua, ja Eurooppa voisi rakentaa uutta energiatulevaisuuttaan järkevästi.
Se on kuitenkin varmaa, että ainakaan Putinin Venäjän varassa ei tulevaisuudesta tule pysyvää.