Suuret kaupungit huutavat omaa hätäänsä, ja tähän on yhdessä vastattava
Suurimpien kaupunkien kaupunginjohtajien kokouksesta saattoi välittyä hallituksen syyttelyä ja painostamista – mutta myös aiheellinen hätähuuto, jota pitää ymmärtää.
Kokouksen julkilausumassa tunnustettiin myös kasvukehityksen nurja puoli: Sosiaaliset ongelmatkin ovat suurissa kaupungeissa suuria.
Julkilausumassa tämä sanottiin näin: ”Samalla kun kaupungeilla on entistä paremmat edellytykset luoda maahamme taloudellista kasvua ja hyvinvointia, keskittyvät myös monet sosiaaliset ongelmat kaupunkeihimme. Eriarvoistumiskehitys, monikulttuurisuudesta juontuvat jännitteet tai vaade kaupunkien kasvun kestävyydestä ovat vain esimerkkejä…”
Vähemmän mainostettua onkin, että monen suuren kaupungin työttömyysluvut ovat olleet pitkään maakuntiensa huippua.
Asumisen kalleudesta puhuvat kaikki, mutta sen edessä ollaan neuvottomia. Maahanmuuttokin osuu suurimpiin kaupunkeihin.
Ei siis ihme, että toimeentulotuen ja asumistuen tarve on suuri.
Esimerkiksi yleisen asumistuen piirissä olevien helsinkiläisten määrä on kaksinkertaistunut vuoden 2008 jälkeen. Tämä ilmenee Helsingin kaupunginkanslian julkaisusta.
Helsinkiläiset saavat yleistä asumistukea selvästi enemmän kuin muun Suomen asukkaat.
Toimeentulotukea sai viime vuonna Helsingissä 46 000 kotitaloutta. Tämä on vielä pysäyttävämpi luku, sillä Helsingissä on 325 000 asuntokuntaa.
Lähes 15 prosenttia helsinkiläisistä talouksista joutuu turvautumaan tukeen, jonka määritelmä kuuluu näin: ”Perustoimeentulotukea voi saada henkilö tai perhe, jonka tulot ja varat eivät riitä välttämättömiin jokapäiväisiin menoihin.”
Tämä on inhimillinen tragedia mutta myös suuri taloudellinen ongelma. Sitä paitsi tukien maksamiseen osallistuu koko maa.
Suurilla kaupungeilla on paljon valtaa omiin asioihinsa. Niiden pitää käyttää tätä valtaansa viisaammin ja tehokkaammin.
Mutta suurilla kaupungeilla on paljon valtaa omiin asioihinsa.
Niiden pitää käyttää tätä valtaansa tehokkaammin. Niillä on verotusoikeus ja laaja itsehallinto. Niiden käsissä on kaavoitus, ja niiden on pystyttävä asuntopolitiikassa parempaan.
Pitkäaikaistyöttömyys, ruokajonot, huostaanottojen kasvu tai kansalaisten turvallisuudentunteen heikkeneminen vaativat valtion apua, mutta myös kaupungeilta uudenlaisia arvovalintoja.
Tässä tilanteessa ei tarvita hallituksen syyttelyä, eikä sote- ja maakuntauudistuksista kannata tehdä tulevaisuuden uhkaa.
Parempi ratkaisu on istua yhteiseen pöytään ja tavoitella yhteisiä näkemyksiä. Vastakkainasettelun rakentaminen ei ole kenenkään etu.
Sitä paitsi ei pystynyt Jyrki Kataisenkaan hallitus hoitamaan suurinta vaivaa, työttömyyttä.
Ei, vaikka siinä olivat edustettuina ”kaupunkipuolueet” kuten kokoomus ja vihreät. Ei, vaikka kaupunginjohtajien kokouksen puuhamies Jan Vapaavuori oli elinkeinoministerinä.
Työttömyys päinvastoin kärjistyi erityisesti suurissa kaupungeissa. Se kääntyi laskuun vasta Juha Sipilän hallituksen tultua vastuuseen.
Näin todistaa – sanasta sanaan – esimerkiksi Lahden kaupungin tilastokatsaus (15.6.2017): ”Vuoden 2012 aikana suurien kaupunkien työttömyysaste kääntyi nousuun, joka jatkui useimmissa kaupungeissa vuoteen 2016 asti. Vuoden aikana (huhtikuu 2016-2017) työttömyysasteet ovat alentuneet jyrkästi…”
Kuinka ollakaan, Vapaavuori tuli elinkeinoministeriksi marraskuussa 2012. Hän hoiti tehtävää kesään 2015 asti.
Kesäkuussa 2015, Vapaavuoren jätettyä juuri ministerinpestinsä, työ- ja elinkeinoministeriö tilastoi suurissa kaupungeissa karmaisevia työttömyysprosentteja: Kotka 20,8, Jyväskylä 19,4, Oulu 19,0, Lahti 19,0, Tampere 18.7, Turku 18,1, Helsinki 13,1.
Huhtikuuhun 2017 tultaessa työttömyysluvut olivat onneksi kääntyneet: Kotka 17,7, Jyväskylä 14,3, Oulu 15,2, Lahti 15,8, Tampere 14,2, Turku 13,9, Helsinki 11,0.
Silloin Sipilän hallitus oli vasta vajaan kahden vuoden ikäinen.