"Kohta naiset eivät saa enää varmaan edes hengittää" – naisten yliopistokoulutuksen kieltäminen oli viimeinen isku Afganistanissa

Afganistan

Surullinen, musertunut, järkyttynyt. Mutta valitettavasti ei yllättynyt.

Näin kuvailee tunnelmia ihmisoikeusvaikuttaja, Afganistan-asiantuntija ja Ulkopoliittisen instituutin tuoreen Afganistan-raportin laatimiseen osallistunut  Aziza Hossaini  sen jälkeen, kun ääriliike Taleban päätti kieltää naisilta myös yliopisto-opinnot maassa.

Yllättynyt asiasta Hossaini ei kuitenkaan  ole. Hossaini seuraa maan tilannetta päivittäin Suomesta, ja hänestä kehitys on ollut nähtävissä.

–  Talebanit eivät ole muuttuneet, se on ollut selvää heidän liikkeensä jäsenten haastatteluista. Vihamielisyys naisia kohtaan on täsmälleen samanlaista kuin vuonna 1996.

Valtaan palannut ääriliike on nyt estänyt naisilta käytännössä kaiken muun kuin kotona olemisen.

–  Eräs afganistanilainen nainen, jonka kanssa keskustelin, totesi, että jos maailma ei tee mitään, kohta naiset eivät saa varmaan edes hengittää, Hossaini kuvaa.

Päätös rajoittaa naisten koulutusta on aiheuttanut jo lapsiavioliittojen lisääntymistä, mielenterveysongelmia ja monia muita ongelmia naisille. Naisten itsemurhat ovat lisääntyneet.

 Käytännössä kyse on sukupuoleen perustuvasta apartheidista, Hossaini kuvaa.

–  Afganistan on kuin tosielämän The Handmaid’s Tale (Margaret Atwoodin teos). Naisilla ei ole mitään oikeuksia, heidät koetaan miehen omaisuutena.

Hänen mukaansa tuore päätös aiheutti Afganistanissa joitain protesteja, jotka on kuitenkin nujerrettu väkivaltaisesti, kuten muut naisten protestit. Osa miespuolisista professoreista on myös ilmoittanut irtisanoutuvansa päätöksen jälkeen, ja joissain yliopistoissa miesopiskelijat ovat menneet lakkoon.

–  Naiset ovat myös sanoneet miehille, että näiden tulisi nousta naisten rinnalle ja tukea heitä. Mutta valitettavasti afganistanilaiset miehet eivät ole kovin konkreettisella tasolla tehneet mitään, hän sanoo. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan perheen miesten suurin huolenaihe on arjen leivän tuominen pöytään.

Osa länsimaisista avustusjärjestöistä on ilmoittanut jo lopettavansa työn Afganistanissa Talebanin päätöksen jälkeen, mutta eivät kaikki.

Päätöksen taustalla on myös se, että Taleban on myös ilmoittanut kieltävänsä naisten työskentelyn paikallisissa avustus- ja kansalaisjärjestöissä. Guardianin mukaan järjestöjen työntekijöistä kolmasosa on naisia, ja käytännössä avun toimittaminen naisille ilman naispuolisia työntekijöitä on konservatiivisessa maassa hyvin vaikeaa.

Järjestöjen apua tarvitaan Afganistanissa kipeästi, mutta osalle raja on tullut nyt vastaan.

–  Tässä emme voi tehdä kompromisseja. Jos he haluavat väestölleen sitä apua, mitä haluavat, tämä päätös on peruttava. Sydämeni vuotaa verta kaikkien niiden puolesta, jotka jäätyvät ja näkevät nälkää vaikeissa olosuhteissa. Mutta Taleban on tästä täysin vastuussa. Meidän täytyy nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat, totesi Norwegian Refugee Councilin toiminnanjohtaja Jan Egeland BBC:lle.

Hän totesi myös, että järjestön työ on käytännössä hyvin vaikeaa ilman naispuolisia työntekijöitä.

Hossainin mielestä onkin tärkeää, että länsi ei kanavoi Talebanin hallinnon kautta enää rahaa maahan tai kohtele Talebanin hallinnon edustajia ylipäätään legiteemeinä johtajina, jotka voivat matkustaa maasta toiseen neuvottelemaan.

Taleban palasi valtaan sen jälkeen, kun länsijoukot vetäytyivät maasta. Taustalla olivat Yhdysvaltojen ja talebanien väliset Dohan rauhanneuvottelut ja -sopimus.

Sitä ennen ääriliike oli hallinnut maata vuodesta 1996, Yhdysvaltain ja sen liittolaisten intervention alkamiseen saakka.

Myös lännessä on ihmetelty, miten on mahdollista, että lännen tukema hallinto romahti maassa niin nopeasti. Näyttääkin siltä, että Afganistanin todellisuutta ei täysin ymmärretty tai sisäistetty.

Hossaini sanoo, että koko länsijoukkojen läsnäolon ajan ongelma oli se, että afganistanilaisia, erityisesti naisia, ei kuunneltu tarpeeksi. Länsi suhtautui asiaan hänen mielestään niin, että Taleban saadaan kukistettua pelkällä aseellisella ylivoimalla.

Samalla paikallisia heimorakenteita ei ymmärretty eikä konfliktianalyysia tehty. Hänen mukaansa lännen olisi pitänyt olla myös rehellisempi tavoitteistaan ja kertoa afganistanilaisille, mitä he tekevät maassa, mitkä ovat lännen tavoitteet ja kysyä niistä mielipidettä paikallisilta ihmisiltä.

–  Esimerkiksi hallinnon rakenteiden luomisessa turvauduttiin ulkopuolisiin länsimaisiin asiantuntijoihin ja jonkun verran lännessä koulutettuihin, englantia puhuviin afganistanilaisiin. Paikallisia taas ei juuri kuunneltu. Sillä osoitettiin afganistanilaisille, että tulemme ulkopuolelta ja teemme teidän puolestanne ratkaisut.

Lännen olisi pitänyt olla myös rehellisempi tavoitteistaan.

Ulkopoliittisen instituutin tässä kuussa julkaistussa Afganistan-raportissa on arvioitu myös samaa.

–  Kun etenkin Yhdysvallat keskittyi al-Qaidan tuhoamiseen ja tätä suojelleen Taleban-liikkeen kukistamiseen, kiinnostus useiden muiden aseellisten poliittisten ryhmittymien ja niiden johtajien taustoihin ja valtasuhteisiin jäi aluksi vähemmälle huomiolle, raportissa todetaan.

Lisäksi rahaa maahan syötettiin paljon erilaisten kehitysprojektien muodossa, mutta oikeastaan mitään kunnon seurantamekanismia asiassa ei tehty, Hossaini sanoo.

Tässä kuussa julkaistussa Afganistan-raportissa on myös arvioitu, että länsimaiden tavoitteet olivat osittain horjuvia.

–  On lähes mahdotonta arvioida, missä määrin Suomi saavutti tavoitteitaan Afganistanissa, sillä niitä ei asetettu selkeästi ja läpinäkyvästi. Haastatteluiden perusteella osallistuminen palveli Suomen transatlanttisia suhteita, pohjoismaista yhteistyötä ja asemaa kansainvälisessä yhteisössä.

Raportti myös selkeästi toteaa Suomen kantavan osavastuuta tapahtumista.

Sen mukaan turvallisuutta ja esimerkiksi koulutuksen edellytyksiä Afganistanissa onnistuttiin hetkellisesti ja paikoittain lisäämään, mutta konfliktikontekstin ymmärtämättömyys, paikallisen omistajuuden haasteet ja pitkäjänteisen ja yhtenäisen strategian puuttuminen muodostuivat kansainvälisen intervention kompastuskiviksi.

–  Aiempi tutkimuskirjallisuus on jo kiinnittänyt huomiota intervention aiheuttamiin negatiivisiin seurauksiin: sotilaallisten operaatioiden siviiliuhrit, paikallisten valtarakenteiden muuttuminen, paikallisen toiminnan syrjäyttäminen ja korruption lisääntyminen ovat vain joitain esimerkkejä vaikutuksista, joista myös Suomi kantaa osavastuuta, raportti toteaa.

Hossaini muistuttaa länsimaiden vastuusta myös nyt. Hän muistuttaa, että suurvaltapolitiikalla on roolinsa Talebanin synnyssä.

Afganistanistan oli yksi kylmän sodan näyttämö, jossa Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ottivat mittaa toisistaan.

Neuvostoliitto miehitti Afganistania vuosina 1979–1989 ja soti kommunistista hallintoa vastustamaan nousseita islamismin yhdistämiä aseellisia ryhmiä vastaan. Yhdysvallat taas tuki ja koulutti näitä mujahideen-ryhmiä Neuvostoliiton miehityksen kaatamiseksi. Näistä ryhmistä Talebankin juurtuu.

–  Se, että afganistanilaiset naiset kärsivät näin, on pitkälti suurvaltapolitiikan syytä. Afganistanista on tehty maailman suurin vankila naisille, eivätkä naiset pääse sieltä omin avuin pois. Joten maailman velvollisuus on keksiä mekanismi, tuomitsemiset ja lausunnot eivät enää riitä, Hossaini sanoo.

Yksi konkreettinen ehdotus on Hossainin mukaan se, että EU-maat tarjoaisivat afganistanilaisille mahdollisuuksia esimerkiksi erilaisiin etäopintoihin eurooppalaisissa kouluissa ja yliopistoissa, ja sen lisäksi esimerkiksi stipendiohjelmia laajasti afganistanilaisille naisille.

–  Voi olla, että talebanit eivät päästä isoja ryhmiä naisia pois Afganistanista, mutta naiset voivat esimerkiksi poistua maasta vanhempiensa kanssa Iraniin tai Pakistaniin ja jatkaa sieltä matkaa.

Myös Ulkopoliittisen instituutin tuore Afganistan-raportti toteaa, että Suomen ulkopoliittisen toimijuuden uskottavuuden näkökulmasta on erityisen tärkeää, että korostetusta pitkäjänteisestä sitoutumisesta naisten ja tyttöjen ihmisoikeuksien edistämiseen pidetään kiinni.