Yhteiskuntasopimus olisi pelastanut yrityksiä ja työpaikkoja – Sorsan sopimuksen kariutuminen harmittaa yhä lama-ajan pääministeriä Esko Ahoa

Ahon mukaan devalvaatiosta tuli 1990-luvun laman käännepiste hyvässä ja pahassa. Vienti lähti nousuun, mutta sen hinta oli kallis.
Kirjat

Lama-ajan pääministerin Esko Ahon (kesk.) mukaan yhteiskuntasopimus olisi ollut Suomelle paras vaihtoehto 1990-luvun talouskriisistä selviytymiseen.

Niin sanottu Sorsan sopimus ei olisi todennäköisesti riittänyt estämään devalvaatiota, mutta se olisi pitänyt kurssimuutoksen kohtuullisena, Aho arvioi.

– Se taas olisi pelastanut suuren joukon yrityksiä ja työpaikkoja sekä lieventänyt pankkikriisiä. Valitettavasti Suomi ei ollut siihen kypsä, hän harmittelee.

Aho palaa lama-aikaan tänään perjantaina julkaistavassa kirjassaan 1991 – Mustien joutsenten vuosi.

Hallituksensa säästötoimien vuoksi kansan epäsuosioon ajautunut ex-pääministeri avaa siinä lamavuosien päätöksenteon taustoja ja tulee samalla kumonneeksi monia aikaan liittyviä sitkeitä väitteitä.

Eniten Ahoa on jäänyt lamasta kaivelemaan juuri yhteiskuntasopimuksen kariutuminen.

Kalevi Sorsan johdolla neuvotellussa sopimuksessa oli tarkoitus toteuttaa sisäinen devalvaatio ja sitoutua kustannusten alentamiseen niin, että se olisi ratkaissut sekä viennin, velkaantuneen kotimarkkinasektorin että julkisen talouden ongelmia.

Nyt on pyrittävä kunnolliseen ratkaisuun, sopimukseen, joka alentaa kustannuksia. Palkkalinjana se tarkoittaa nolla miinus lomarahat vuosille 1992 ja 1993. Jos sellaista sopimusta ei synny, budjetti on pakko tehdä kovimman jälkeen. Myös devalvaatio on siinä tapauksessa lähellä. Muuten ei selvitä, nuori pääministeri merkitsi päiväkirjaansa 8. elokuuta 1991.

Työntekijäjärjestöt eivät sopimisesta innostuneet. Ne tyrmäsivät kaikki hallituksen kaavailemat säästötoimet eivätkä pyynnöstä huolimatta esittäneet omiaan.

Vaikka kaikki myönsivät kansantalouden romahduksen ja siitä seuraavan julkisen talouden ahdingon, kukaan ei halunnut hyväksyä pienintäkään puuttumista oman jäsenkuntansa etuihin.

Viimein 19. lokakuuta yöllä puristettiin sovittelijaksi suostuneen Sorsan johdolla sopimus, jonka kustannusvaikutus olisi vastannut hallituksen tavoittelemaa 7,5 prosentin tasoa. Se olisi saatu laskemalla vakuutetun TEL-maksua neljä prosenttia sekä tulojen alennuksella, joka olisi vastannut 60 prosenttia lomarahasta.

Työantajajärjestöt ja SAK:n Lauri Ihalainen hyväksyivät ratkaisun, mutta Paperiliiton Antero Mäki ja Metalliliiton Pehr-Erik Lundh sanoivat kiertelemättä haluavansa devalvaation.

– ­Meidät on valittu nostamaan palkkoja, ei laskemaan niitä, Aho kertoo ay-johtajien sanoneen.

Ahon ja Suomen Pankin pääjohtajan Rolf Kullbergin välit olivat kireät. – Kullberg otti kaiken itseensä, Aho kirjoittaa. Kuva: Jorma Komulainen

Sopimukseen tehtyjen muutosten jälkeen Mäki ja Lundh siunasivat sen lopulta pitkin hampain SAK:n hallituksessa, mutta neuvottelut jumiutuivat liittotasolle. Valuuttapako kiihtyi ja tunnelma Suomen Pankissa alkoi muuttua epätoivoiseksi.

Torstaina 14.11. Aho sai pyynnön tulla pikavauhtia Suomen Pankkiin. Johtokunta oli päätynyt devalvaation kannalle. Aho kertoo suostuneensa nopeasti, sillä hän oli menettänyt uskonsa työmarkkinoiden kykyyn panna Sorsan sopimus täytäntöön.

Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg väitti vuonna 2007 julkaistuissa muistelmissaan, että keskusta olisi jo syyskuun puolivälissä päättänyt työskennellä devalvaation puolesta ja yhteiskuntasopimuksen yrittäminen olisi ollut vain bluffia.

Aho kiistää tämän jyrkästi.

– Pakkodevalvaatio ei ollut tappio vain Suomen Pankille vaan myös hallitukselle. Ecu-kytkentä valuuttakurssia muuttamatta toteutti keskuspankin tahdon, mutta käytännössä vastuu ratkaisusta ja sen seurauksesta tuli ensisijaisesti hallituksen kannettavaksi. Poliittisen kriisin riski oli suuri.

Kalevi Sorsan johdolla neuvotellun yhteiskuntasopimuksen kaatuminen ja devalvaatiopäätös oli hallituksessa kovin paikka Iiro Viinaselle, Aho arvioi. Kuva: Heikki Saukkomaa / Lehtikuva

Aho kumoaa myös Iiro Viinasen muistelmissaan esittämän väitteen, jonka mukaan devalvaatioprosentiksi päätetty 14 olisi ”vedetty hihasta”.

– Olimme käyneet saman keskustelun jo kertaalleen Sorsan sopimuksen syntyvaiheessa. Silloin hallituksen ja Suomen Pankin johdolla oli yhteisymmärrys 14 prosentin devalvaatiosta. En nähnyt mitään syytä, että kurssimuutoksen pitäisi nyt olla pienempi.

Ahon mukaan devalvaatiopäätös oli hankalin juuri Viinaselle. Valtiovarainministeri koki menettäneensä kasvonsa uhotessaan, että markan arvoon ei missään olosuhteissa kosketa.

Viinanen oli uhannut eroavansa hallituksesta, jos devalvaatioon päädyttäisiin. Päätös jatkaa hallitusyhteistyötä syntyi Ahon mukaan kuitenkin aika nopeasti.

– Olimme kärsineet poliittisen takaiskun, mutta Sorsan sopimuksen happanemista ja pakon edessä tehtyä valuuttakurssimuutosta oli vaikea panna hallituksen syyksi. Valuuttakriisin päälle ei tarvittu poliittista kriisiä.

Ahon mukaan Viinasta ei pidetty hallituksessa lupaamalla hakea EY-jäsenyyttä.

– Teoria kuulostaa mainiolta, mutta se on täysin perätön.

Ex-pääministerin mukaan Sorsan sopimuksen kariutumisella oli kauaskantoisen seuraukset. Sopimuksen hyötyjen ja haittojen suhde olisi ollut hänen mukaansa ratkaisevasti parempi kuin sen tien, jolle ratkaisun kaatumisen jälkeen ajauduttiin.

Yhteiskuntasopimuksen toteutuminen olisi myös tuottanut arvokkaan kokemuksen vastaisen varalle, Aho huomauttaa. Suomi olisi saanut käytännön esimerkin siitä, miten taloudellisen häiriötilan korjaaminen onnistuu sisäisin toimin.

Ahon mukaan devalvaatiosta tuli laman käännepiste hyvässä ja pahassa. Vienti lähti nousuun, mutta sen hinta oli kallis.

Devalvaatio synnytti konkurssiaallon kaatamalla suuriin valuuttaluottoihin turvautuneita yrityksiä. Se myös syvensi pankkikriisiä, josta tuli laman seuraava suuri koettelemus.

Esko Aho: 1991 ­– Mustien joutsenten vuosi. Otava, 281 s.