Esko Aho muistelee pääministeriaikoja kirjassaan: Koivisto viivytti sinunkauppoja, Väyrynen leikki vanhaa isäntää
Lamapääministeri Esko Aho kertoo 1991-kirjassaan suhteiden presidentti Mauno Koivistoon lähteneen liikkeelle kankeasti.
Ahon mukaan Koivisto olisi toivonut sinipunahallituksen jatkavan, mutta kokoomuksen ja SDP:n rökäletappiot kevään 1991 eduskuntavaaleissa eivät tätä mahdollistaneet. Tilalle tuli juuri se hallituspohja, jonka Koivisto oli neljä vuotta aiemmin torpannut.
Puheessaan uudelle hallitukselle presidentti lupasi antaa sille ”kaikkea asianmukaista tukea toimivaltuuksiensa puitteissa”.
– Siinä presidentinlinnan peilisalissa seisoessani muistan pohtineeni, että paljon vähempää ei voi luvata, Aho kirjoittaa.
Ensimmäisessä kahdenkeskisessä tapaamisessa Koivisto kertoi Aholle suhtautuvansa hallitukseen ainakin aluksi pidättyvästi.
Jähmeistä väleistä kertoo myös se, että presidentti tarjosi pääministerille sinunkauppoja vasta neljännellä tapaamiskerralla.
Alun tunnustelun jälkeen yhteistyö alkoi kuitenkin sujua. Aho arvioi, että siihen vaikutti suotuisasti miesten ikäero.
– Mauno Koivisto oli isäni ikätoveri, vain reilun kuukauden häntä nuorempi. Sotaveteraaneja molemmat.
Vaikka Koivisto profiloitui presidenttinä epäkekkoseksi, Ahon mukaan hän eteni monissa asioissa samoja latuja edeltäjänsä kanssa. Molemmat pelkäsivät Neuvostoliittoa ja pitivät yhteyttä Moskovaan KGB-kanavan kautta.
Ahon mukaan Koivisto näki heikentyvän ja sisäisen murenevan Neuvostoliiton uhkana. Presidentti pani toivonsa Mihail Gorbatšoviin, jonka ajamien uudistusten hän toivoi pitävän itänaapurin ennustettavana ja vakaana.
Koivisto asetti Gorbatšovin ja hänen uudistuspolitiikkansa tukemisen Baltian maiden itsenäisyyspyrkimysten edelle, Aho kirjoittaa.
– Siinä hän ei suinkaan ollut yksin. Yhdysvaltain presidentti George Bush, Saksan liittokansleri Helmut Kohl ja Ranskan presidentti François Mitterrand toimivat täsmälleen samoin.
Elokuun 1991 lopussa tapahtumat itänaapurissa alkoivat vyöryä hurjaa vauhtia. Torstaina 22. elokuuta Viron ulkoministeri Lennart Meri pyysi Suomen hallitusta tunnustamaan Viron itsenäisyyden.
Lauantaina Venäjän presidentti Boris Jeltsin tapasi Moskovassa Viron ja Latvian presidentit ja allekirjoitti maiden itsenäisyyden tunnustavat ukaasit. Myös Suomen oli reagoitava, ja ulkoasiainvaliokunta kutsuttiin koolle sunnuntai-illaksi.
Kokouksessa presidentti Koivisto halusi jäädä odottamaan Neuvostoliiton reaktiota ja kannatti ulkoministeriön ehdottamaa lausuntoa, jota Aho piti turhan varovaisena. Pääministeri yritti tarjota tilalle omaa muotoiluaan, jonka mukaan neuvottelut diplomaattisuhteiden solmimiseksi Baltian maihin voitaisiin aloittaa heti.
Keskustelu kokouksessa jatkui Ahon mukaan sekavana ja Koivisto oli jo tekemässä johtopäätöstä odottavan kannan puolesta, kun Ahon vieressä istunut kansliapäällikkö Jaakko Kalela potkaisi pääministeriä nilkkaan ja kannusti tarjoamaan vielä kertaalleen tämän muotoilemaa vaihtoehtoa.
– Sen tehtyäni presidentti päätyi hyväksymään nopean aikataulun ja määräsi pääministerin kertomaan sen linnan edessä päivystäville toimittajille. Kalela ilmiselvästi osasi lukea päämiehensä ajatuksenjuoksua, Aho kirjoittaa.
Ahon mukaan elokuun lopun tapahtumat siirsivät Suomen uuteen aikaan. Mahdottomalta näyttäneet asiat muuttuivat mahdollisiksi, jopa todennäköisiksi.
Mahdollisten asioiden joukkoon ei Ahon mukaan kuitenkaan kuulunut Karjalan palautus. Hän kiistää väitteet, joiden mukaan kevään ja syksyn 1991 aikana Koivistolle olisi tarjoutunut tilaisuus nostaa Karjala-kysymys esiin.
– Mitään keskusteluja mahdollisuudesta ostaa Karjala takaisin ei ainakaan suomalaisten kanssa ole käyty. Jos presidentti Koivisto olisi ollut sellaisesta tietoinen, hänen parlamentarismitulkintansa mukaan myös pääministerin kuului tietää.
Aho avaa kirjassaan suhdettaan myös häntä keskustan johdossa edeltäneeseen Paavo Väyryseen. Kun Väyrynen maaliskuun 1990 lopussa kertoi luopuvansa puheenjohtajuudesta, Aho tulkitsi ilmoituksen aluksi uhkaukseksi.
– Väyrynen tiesi kannatuksensa puolueen kentällä vahvaksi. Kädenvääntö eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kauko Juhantalon kanssa sapetti Väyrystä, Aho kertoo.
Pian kävi selväksi, ettei Väyrynen uhittele vaan lähtee oikeasti. Hänen seuraajakseen olivat Ahon lisäksi ehdolla Eeva Kuuskoski-Vikatmaa, Seppo Kääriäinen ja Olli Rehn.
Joukon tuntemattomin Aho sai lisänimen ”Esko Who”, mutta voitti silti Porin puoluekokouksessa täpärästi Kuuskoski-Vikatmaan.
Ahon mukaan presidentiksi haluavalla Väyrysellä oli näytelmän käsikirjoitus jo valmiina. Väyryselle itselleen oli varattu luonnollisesti Urho Kekkosen rooli. Seppo Kääriäisestä tulisi Arvo Korsimo ja Ahosta V.J. Sukselainen.
Väyrynen kuvasi itseään haastattelussa vanhaksi isännäksi ja Ahon mukaan kuvitteli johtavansa puoluetta taustalta. Pian entinen puheenjohtaja sai huomata, ettei näin käynyt.
Väyrysen tulkinnan mukaan Aho ryhtyi toteuttamaan heti isänmurhaa ja liittoutui niiden kanssa, jotka olivat Väyrystä kiivaimmin kampittaneet. Hän otti nokkiinsa varsinkin Ilkan haastattelusta, jossa Aho joutui vastaamaan kysymykseen presidenttiehdokkaasta.
– Vastasin kertomalla itsestäänselvyyden: Eeva Kuuskoski‑Vikatmaa on tietenkin mahdollinen presidenttiehdokas. Valinnan tekee vuoden 1992 puoluekokous Kokkolassa, Aho muistelee.
Myllykirje tuli pian. Siinä Väyrynen arvosteli, että Aho oli epälojaali häntä kohtaan.
Väyrysen valinta ulkoministeriksi Ahon hallitukseen ei ollut läpihuutojuttu. Keskustan ex-puheenjohtaja ei tunnetusti kuulunut Koiviston suosikeihin, ja vuoden 1982 ministerivalinnoissa presidentti oli sivuuttanut tämän Per Stenbäckillä.
Ahon mukaan Väyrynen arasteli Koiviston suhtautumista ja pyysi, että pääministeri selvittäisi presidentin kannan etukäteen.
– Lupasin tehdä niin. Koivisto hyväksyi Väyrysen ja asia näytti olevan selvä.
Aho huokaisi kuitenkin helpotuksesta liian aikaisin. Ennen hallituksen nimittämistä Väyrynen lähti laivaristeilylle. Illan tunteina mopo karkasi käsistä ja tempaus päätyi kissankorkuisin kirjaimin iltapäivälehteen.
Pian Ahon puhelin soi. Hän sai Väyryseltä pyynnön lähestyä Koivistoa uudelleen ja tiedustella, pitääkö tämä kompastelua niin vakavana, että se vaikuttaa ulkoministeriksi nimittämiseen.
– Vastaus tuli empimättä: ”Ei vaikuta.” Soitin saman tien tiedon Väyryselle, joka otti sen vastaan yhdellä lauseella: ”Asiahan on sitten selvä.”
Aho antaa kirjassaan Väyryselle myös tunnustusta. Vuoden 1991 vaalitaistelussa hän kertoo saaneensa sekä Väyrysen että Eeva Kuuskoski-Vikatmaan vankkumattoman tuen.
Ahon mukaan presidentti Koivisto ja Harri Holkerin sinipunahallitus saavat puolestaan kiittää Väyrystä siitä, että Euroopan Neuvoston jäsenyysasia saatiin hoidetuksi kuntoon ennen kuin oli liian myöhäistä.
Väyrynen käänsi julkisesti kelkkansa Euroopan neuvoston jäsenyyden suhteen vuoden 1988 presidentinvaalien alla. Hän luonnehti Helsingin Sanomien haastattelussa Suomen asemaa neuvoston ulkopuolella luonnottomaksi ja lupasi, että hallitus saa keskustan tuen, jos esitys liittymisestä tulee.
Ahon mukaan yhteistyö Väyrysen kanssa ei kaikissa asioissa sujunut kitkatta, mutta EY-jäsenyyshakemuksen valmistelussa miehet olivat samalla puolella.
– Hankkeella ei olisi ollut Keskustassa minkäänlaisia menestymisen mahdollisuuksia, jos Väyrynen olisi asettunut poikkiteloin.
Esko Aho: 1991 – Mustien joutsenten vuosi. Otava, 281 s.
