"Turvetuottaja on pahan alku ja juuri" – toimittajat matkustivat syrjäseuduille tapaamaan ilmastotavoitteista kärsiviä
– Maalla maan tavalla, toimittaja Petri Raivio ajattelee kauhoessaan Kaisa-Liisa Muhosen uunissa hauduttamaa lihapataa lautaselleen.
Raivio, itähelsinkiläinen polkupyöräilevä kasvissyöjä, on viimeksi maistanut lihaa kaksi vuotta sitten. Silloin hän ei kehdannut kieltäytyä haastattelemansa ukrainalaisen perheen valmistamasta borssikeitosta, kuten ei nytkään tarjolla olevasta lihapadasta.
Raivio on ajanut vuokraamallaan hybridi-Toyotalla Karstulaan tapaamaan Muhosten yrittäjäperhettä. Muhoset elävät siitä, mitä Raivion pääkaupunkilaisissa piireissä vastustetaan: turpeennostolla ja lihakarjan kasvatuksella.
Karstulassa Raivio tutustuu turvetuotantoon alan konkarin Reijo Muhosen ja tämän Markus-pojan opastuksella. Toimittajan aiemmat kokemukset suosta – ja maaseudusta ylipäätään – rajoittuvat kansallispuistoihin.
Suomen ilmastotavoitteet ovat Euroopan kovimmat. Hallitus on sitoutunut puolittamaan turpeen energiakäytön vuoteen 2030 mennessä, ja kivihiilestä luovutaan kokonaan.
Toimilla on laaja kannatus suurissa kaupungeissa, mutta syrjäseuduilla niihin suhtaudutaan varauksellisemmin.
Yleisradion toimittajana työskentelevä Petri Raivio päätti puhkaista pääkaupunkilaiskuplansa ja matkusti Karstulaan tapaamaan ihmisiä, jotka ilmastotavoitteista kärsivät. Raivion kollega Anna Saraste teki samanlaiset matkat Saksassa, Puolassa ja Ranskassa.
Kokemuksista syntyi yhteinen kirja Pitkät jäähyväiset – Reportaasi fossiili-Euroopan syrjäseuduilta.
Raivio ja Saraste havaitsivat, että moni syrjäseudun asukas kokee itsensä toisen luokan kansalaiseksi kaupunkilaisiin nähden. Heidän tulevaisuutensa fossiilivapaassa maailmassa on kaikkea muuta kuin turvattu.
Karstulalainen Markus Muhonen kuvailee olevansa turvetuottajana ”pahan alku ja juuri”. Aina näin ei ole ollut.
Kun Markuksen isä Reijo Muhonen aloitti turpeennoston vuonna 1984, olalle taputtelijoita riitti. Valtio oli edellisellä vuosikymmenellä ryhtynyt voimakkaasti tukemaan turvetuotantoa, jolla haluttiin korvata ulkomailta tuodun öljyn ja kivihiilen käyttöä.
Muhosten sukutilalle virtasi linja-autolastillisia väkeä tutustumaan toimintaan.
– Se oli kotimaista energiaa tuo turvetuotanto, ja se oli hyvin pop silloin. Kyllä on hieno homma, sanoivat, Reijo Muhonen muistelee.
Vähitellen ryhdyttiin kiinnittämään huomiota turpeennoston vesistövaikutuksiin, mutta huolet olivat lähinnä paikallisia. Kun turpeenpolton aiheuttamat hiilidioksidipäästöt tulivat laajaan tietoisuuteen, alan vastustus on kasvanut aivan eri mittaluokkaan.
– Turve, kettutarhat, turve. Yleensä kaikki, mitä on Kehä kolmosen ulkopuolella, ajetaan alas ja nostetaan veroja, Reijo Muhonen puuskahtaa.
Samansuuntaiset ajatukset myös ovat Anna Sarasteen haastattelemalla kaivosmiehellä Saksan Lausitzissa. 40 vuotta ruskohiilikaivoksella työskennellyt Georg Ortmann tunsi vielä DDR:n aikana olevansa yhteiskunnan selkärankaa.
– Nyt saamme jatkuvasti kuulla, että olemme likasakkia, joka tuhoaa ilmaston, hän huokaa.
Kuten Muhosille, myös Ortmannille ilmastoliikkeen nousu tarkoittaa vanhasta elinkeinosta luopumista. Ortmann ehtii tosin eläköityä ennen kuin kivihiilen käyttö Saksassa loppuu, mutta moni työtoveri ei.
Saksassa kaivosmiehiä on jäljellä noin 8000, Puolassa peräti 100 000. Monet ovat matalasti koulutettuja, eikä uudelleen työllistyminen ole kuihtuvilla alueilla helppoa.
Populistiset puolueet ovat osanneet hyödyntää ilmastotoimista kärsivien ahdingon. Saksassa AfD ja Puolassa Laki ja oikeus ovat ottaneet hiiliveikkojen asian omakseen.
Markus Muhonen katsoo, että Suomessa perussuomalaiset on ainoa puolue, joka rehellisesti vielä puolustaa puuta ja turvetta. Isä-Muhonen sentään luottaa vielä keskustaan.
Raivio ja Saraste kantavat kirjassaan huolta yhteiskunnan jakaantumisesta kupliin.
Korkeasti koulutettujen kaupunkilaisten on helppo vastustaa esimerkiksi autoilua tai fossiilista energiantuotantoa, koska he eivät ole niistä riippuvaisia. Syrjäseuduilla tilanne on toinen.
Onneksi hieman valoakin on nähtävissä. Karstulan seudulle on nousemassa useita tuulivoimapuistoja.
Työllisyyden parantajiksi niistä ei ole, mutta verotuloja ne tuovat runsaasti. Syrjäseudun syrjäisyys on muuttunut kerrankin eduksi.
Anna Saraste ja Petri Raivio: Pitkät jäähyväiset. Reportaasi fossiili-Euroopan syrjäseuduilta. Vastapaino, 244 s.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä marraskuussa 2021. Lehden voit tilata täältä. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä.