Turkistarhaus on verrattain tuore elinkeino – Suomen turkishistoriaan mahtuu hylkeitä, majavia ja oravia, jopa kissoja ja koiria
Else-Maj Pontoppidan on juuri valmistunut kauppakoulusta, mutta työpaikan löytäminen ei ota onnistuakseen.
Lopulta sanomalehdestä osuu silmiin jännittävä ilmoitus.
– Oravanmetsästäjä etsii sihteeriä.
Neiti Pontoppidan päättää lähteä seikkailulle Kuusamoon ja sihteeriä tarvitseva Vilho Hunter osoittautuu vallan eksentriseksi hepuksi. Verottajan kanssa on ollut ongelmia, ja Hunter haluaa tarkan kirjanpidon menoistaan, tuloistaan ja oravannahoistaan.
Edellä kuvatussa Veikko Huovisen Oravanmetsästäjän sihteeri -novellissa kohtaavat vanha ja uusi aika. 1960-luvulla yhteiskunnan vaatimukset ja säännöt olivat jo melko kehittyneellä tasolla, eikä vanhan kansan mies oikein ymmärtänyt tätä kaikkea harjoittaessaan tuttua elinkeinoaan.
Turkisten ja nahkojen perässä on metsiä kierretty Suomen leveysasteilla varmaan yhtä pitkään kuin ravinnonkin metsästyksessä. Turkisalan järjestelmällistyminen tapahtui kuitenkin melko myöhään.
Eläimen turkki tai nahka on ollut kätevä suoja pakkasta vastaan aikana, jolloin teollista vaatetuotantoa ei ollut. Joistain eläimistä on saatu sekä turkki että lihaa, joitain on metsästetty vain turkin, nahan tai taljan takia.
Jo ennen kirjoitettua historiaa Suomessa on metsästetty turkiksia sekä käytännön arkivaatteiksi että luksustuotteina ulkomaisille markkinoille. Majava oli suosittu tuote Englannissa keskiajalla ja antiikin roomalaisille pohjoisesta tuotu hylkeennahka oli jopa arvokkaampi tuote kuin leijonantalja.
Yleisimpiä eritoten turkismetsästyksen kohteita ovat olleet orava, kettu, kärppä ja näätä. Jopa koirien ja kissojen turkkeja on hyödynnetty.
1800-luvulla Pohjoismaissa nähtiin ensimmäiset turkistarhat. Suositun ylellisyystuotteen tuotannosta haluttiin tehokasta ja vientimarkkinat vetivät. Tavallinen metsästys ei mitenkään olisi voinut tuottaa markkinoiden haluamia määriä.
Suomeen turkistuotanto tuli vasta 1910-luvulla. Vuonna 1916 Matti Waris alkoi kasvattaa kettuja Käkisalmessa. Kysyntä oli suuri, ja ala lähti kehittymään.
Naaleja alettiin tarhata 1924, minkkejä 1930 ja supikoiria 1970-luvulla.
Turkistarhojen määrä alkoi nousta 1950-luvulla ja etenkin 1960-luvulla syntyi paljon uusia turkistarhoja. 1980-luvulla tarhojen määrä oli suurimmillaan melkein 6000.
Tämän jälkeen on tapahtunut kuten muussakin alkutuotannossa, eli turkistarhojen määrä on vähentynyt merkittävästi. Vuonna 2023 niitä oli enää hieman päälle 400. Tarhaeläinten määrä on kuitenkin pysynyt melko lailla ennallaan vuosikymmenten ajan.
Vuonna 2022 turkistarhat työllistivät noin 540 ihmistä.
Tarhaajista valtaosa lähestyy eläkeikää eikä jatkajia ole aina tiedossa. Sikäli alan jatkuvuudesta ei ole takeita.
Eduskunta keskusteli tänään torstaina kansalaisaloitteesta, joka tähtää turkistarhauksen lakkauttamiseen. Näin on toiminut jo moni Euroopan maa, tosin erilaisin säännöin esimerkiksi tuontiin liittyen.
Eettinen keskustelu turkistarhauksesta on ollut aktiivista 1990-luvulta lähtien. Tuolta ajalta muistetaan eläinaktivistien, niin sanottujen kettutyttöjen iskut tarhoille. He päästivät turkiseläimiä luontoon tai pilasivat näiden kauppatavaraksi tarkoitetut turkit spray-maalilla.
Tätä ennen 1980-luvulla eläimet oli tuotu ensimmäistä kertaa vahvemmin mukaan julkiseen keskusteluun, filosofiaan ja historiantutkimukseen. Historioitsija Otto Latvan mukaan turkistuotanto taannutti turkiseläimet 1960-luvulta alkaen rooliin, jossa ne vertautuivat elottomiin tuotanto-objekteihin. Pääosin eläintuotannon historia on ollut eläintä kunnioittavaa.
Eräs likipitäen kaikkien osapuolten ongelmana pitämä asia ovat luontoon päässeet turkiseläimet. Etenkin minkki on syrjäyttänyt alkuperäislajistoa, selkeimpänä kärsijänä vesikko. Piisamikin pääsi luontoon, mutta vaarattomasti löytäen ekologisen lokeron, josta toiset lajit eivät kärsineet.
Eettiset kysymykset ovat liittyneet moniin asioihin. Tila ja vedensaanti ovat parantuneet vuosien aikana, mutta eläinoikeusjärjestöt nostavat esille monia edelleen epäkohtina näkemiään asioita.
– Silmätulehdukset, ienongelmat ja haavat ovat arkipäivää tarhoilla. Vammojen lisäksi eläimillä esiintyy stereotyyppistä häiriökäyttäytymistä sekä apatiaa. Myös jalostus tuo mukanaan omat ongelmansa, Oikeutta eläimille -järjestö kertoo verkkosivuillaan.
– Viime vuosina yhdistyksen julkaisemat kuvat ylijalostetuista ”hirviöketuista” sekä ”kannibaaliminkeistä” ovat levinneet tiedotusvälineisiin ympäri maailmaa. Jo 15 EU-maata on kieltänyt turkistarhauksen, joten Suomi on jäämässä varsinaiseksi eläinsuojelun takapajulaksi turkistarhauksen suhteen.
Alan turhuus nykyaikaisten vaatemarkkinoiden aikana on eräs syy, jolla tarhauksen vastustamista usein perustellaan.
– Turkistarhaus on menneisyyden ala, joka aiheuttaa eläimille kärsimystä, on talousvaikutuksiltaan vähäinen ja muodostaa riskin ihmisten terveydelle, eduskunnan käsittelyssä olevassa kansalaisaloitteessa lukee.
Alan puolta pitävä Suomen turkiskasvattajat korostaa turkistuotannon olevan ympäristön kannalta eettistä.
– Turkisnahat korvaavat keinotekoisia materiaaleja, eläinten rasvasta valmistetaan biodieseliä ja muut osat eläimestä palaavat tiloille toisten eläinten rehuksi. Vähemmän tunnettu turkiskasvattamisen hyöty on talteen kerättävä lanta, joka on tuotantoeläinlannoista ravinnerikkainta typen ja fosforin osalta. Lantaa hyödynnetään kasvualustoissa, joissa ravinteita riittää koko kasvukaudeksi. Lannasta tuotteistetaan myös fosforilannoitetta, turkiskasvattajien verkkosivuilla lukee.
Turkiskasvattajat muistuttaa myös, että eläinten oloista pidetään huolta. Turkiksessa ei myöskään ole mikromuoveja, ja se tarvittaessa maatuu ympäristöystävällisesti. Turkki kestää vuosikymmeniä toisin kuin tavalliset vaatteet.
Keskustelu jatkunee tiukkana. Kuluttajakäyttäytyminen osaltaan ratkaisee sen, mikä on turkistuotannon tila tulevaisuudessa.
Turkistarhoilla on päässyt leviämään epidemoita, mikä pakotti Tanskan kieltämään turkistarhauksen väliaikaisesti koronan aikaan. Tällaiset yllätyksetkin voivat vaikuttaa turkistarhauksen tulevaisuuteen.
Metsästys ja esimerkiksi poronhoidon sivutuotteena saatavat taljat ovat edelleen eri asia.
Vilho Hunterin kaltaisia päätoimisia oravanmetsästäjiä Suomessa ei tänä päivänä ole, mutta orava on edelleen riistalaji. Sen tuleva metsästysaika alkaa 1. marraskuuta ja päättyy 28. helmikuuta 2025. Vuosittainen saalismäärä on Jahti-lehden muutamia tuhansia, mikä on sadan vuoden takaiseen 2,5 miljoonaan verrattuna todella vähän.
Lähteitä ja lisätietoa
Latva Otto, Tuote vai elävä olento? – Näkökulmia turkiseläinten historialliseen rooliin Suomessa 1900-luvulla, Alue ja ympäristö 2020.
Suomen turkiskasvattajien verkkosivusto