Toimittajalta | Hakaristin on aikakin kadota Ilmavoimien lipuista – mutta miksi sitä vaalittiin näin kauan?
Karjalan lennoston uusi komentaja Tomi Böhm kertoi Ylellä torstaina uutisen: Ilmavoimat aikoo siivota perinteiset hakaristit pois joukko-osastojensa lipuista.
Syynä on ulkoinen paine, sillä ulkomaalaisten vieraiden kanssa on syntynyt kiusallisia tilanteita. Böhm myönsi, että asiassa ”on ehkä järkevää elää ajassa”. Ilmavoimien esikunta on poistanut jo aiemmin hakaristin käytöstään.
Noloja tapauksia tosiaan löytyy. Neljä vuotta sitten Rovaniemellä kansainvälisiin sotaharjoituksiin osallistuneet saksalaislentäjät eivät voineet osallistua Puolustusvoimien järjestämiin juhlaseremonioihin, koska isäntien lipussa oli hakaristi.
Poliittisellakaan puolella kiusallisilta tilanteilta ei ole vältytty. Tunnetuin episodi tapahtui presidentti Urho Kekkosen valtiovierailulla Ranskassa 1962, kun Kekkonen luovutti natsien vastaiselle taistelulle toisessa maailmansodassa omistautuneelle kollegalleen Charles de Gaullelle Valkoisen ruusun suurristin hakaristikäätyineen.
Kun munaus tajuttiin, oli jo myöhäistä, vaikka de Gaullelle lähetettiin myöhemmin uudet hakaristittömät ketjut.
Entinen suurlähettiläs Petri Tuomi-Nikula kertoo puolestaan muistelmissaan hankalasta tilanteesta Länsi-Saksan liittopresidentin Walter Scheelin valtiovierailulla kesällä 1976, kun hänen koneensa laskeutui Kuopion Rissalaan Ilmavoimien hakaristilippujen liehuessa.
Tuomi-Nikulan mukaan protokollan edustaja joutui selittämään tilanteen laukaisemiseksi Scheelille ja hänen seurueelleen Suomen ilmavoimien lipun historiaa. Itse hän joutui tekemään saman seurueen mukana lentäneille toimittajille.
Eikä siinä kaikki. Monia muitakin tapauksia on.
Usein muistutellaan sormi pystyssä, että suomalaisella hakaristisymbolilla ei ole mitään tekemistä natsien hakaristin kanssa. Niinpä niin.
Toistetaan nyt siis tässäkin, että Suomen ilmavoimille tunnus tuli valkoiselle armeijalle ensimmäisen lentokoneen vuonna 1918 lahjoittaneelta ruotsalaiselta kreiviltä Eric von Rosenilta. Natseista ei silloin vielä tiedetty, mutta von Rosenista kyllä tuli myöhemmin eturivin natsiaktiivi ja valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin lanko.
Sodan jälkeen von Rosenin siniselle hakaristille tuli presidentti J.K. Paasikiven kuittauksella lähtö ilmavoimien koneista, kun valvontakomissiosta alettiin kysellä asiasta. 1950-luvulla se teki vaivihkaa suunnittelukilpailun kautta paluun Ilmavoimien perinnetoimintaan, jonka lipuissa ja standaareissa symboli piti pintansa syvimmät suomettumisen vuodetkin.
Lieneekö niin, että kotimaisen hakaristin vaaliminen liittyy narratiiviin, jolla kipeää suhdetta natsi-Saksaan yritetään selittää toisinaan parhain päin vielä tänäkin päivänä.
Sen mukaan Suomi kävi erillissotaa, ei ollut natsi-Saksan liittolainen, suomalaiset SS-miehet eivät tehneet mitään pahaa eikä juutalaisiakaan luovutettu – mitä nyt tunnetut kahdeksan. Ja hakaristikin oli aivan muuta perua, eikä sitä ole syytä hävetä.
Jos hakaristikysymykseen olisi haluttu tosissaan puuttua, kuka tahansa viime vuosikymmenten puolustusministereistä olisi voinut hoitaa asian. Yksikään ei ole sitä kuitenkaan tehnyt. Presidentti Kekkosellekin riitti kunniamerkkipuolen ketju-uudistus.
Aloitteellisuutta asiaan ei ole liiemmin ilmennyt Puolustusvoimissakaan. Karjalan lennoston tuore komentajakin perusteli lippujen uudistamista ”ulkoisella paineella”.
Viimeksi Ilmavoimien vaalimat symbolit taisivat nousta esille eduskunnassa neljä vuotta sitten, kun vasemmistoliiton Markus Mustajärvi laati hakaristien kieltämisestä kirjallisen kysymyksen. Puolustusministeri Antti Kaikkonen (kesk.) katsoi vastauksessaan, että päätös kieltämisestä ei ottaisi huomioon suomalaista kulttuurihistoriaa, perinteitä ja kansallista identiteettiä.
Kaikkonen kuitenkin myönsi, että monet saattavat valitettavasti sekoittaa natsi-Saksan ja Suomen hakaristit keskenään. Siksi hän piti tarpeellisena jatkaa keskustelua aiheesta paitsi puolustushallinnossa, myös laajemmin yhteiskunnassa.
Perinteillä ja niiden ylläpidolla on tietty sijansa maanpuolustuksessa. Historiallisissa yhteyksissä myös hakaristien kuuluukin näkyä.
Jääräpäinen kiinni pitäminen kyseenalaisesta symbolista joissakin lipuissa ja standaareissa on kuitenkin melko hupaisaa, kun jopa vuosisatoja vanhoja joukko-osastojakin on vuosien varrella laitettu lihoiksi.
Hakaristi on syytä poistaa aktiivikäytöstä viimeistään nyt, kun Suomi tekee joka ainoa päivä sotilaallista yhteistyötä symbolia kavahtavien läntisten liittolaisten kanssa.
Hakaristin historiasta ansiokkaasti vastikään kirjan kirjoittanut professori Teivo Teivainen on huomauttanut myös, että mahdollisessa Suomen ja Venäjän välisessä konfliktissa Venäjä pystyisi helposti hyödyntämään Suomen omaa hakaristiä propagandassaan.
Järkeenkäypä näkökulma sekin, vaikka venäläiselle historian vääristelylle on sinänsä syytä antaa piut paut.
Ulkomaalaisilta vierailta ja kumppaneilta ei voi edellyttää Suomen historian tuntemusta jonnekin itsenäisyyden alkuhämäriin tai kauas muinaisuuteen. Ja jos asiassa joudutaan selittelemään ja luennoimaan, maito on jo maassa.
Ajassa kannattaa elää, kuten Karjalan lennoston komentajakin jo myönsi. Samalla on syytä toivoa, että Ilmavoimien omaehtoinen reagointi asiassa riittää, eikä hakaristisymbolin kieltämiseen lakiteitse tarvitse lähteä.
Sillä tiellä tulisi vastaan vähintään hankalia juridisia rajanveto-ongelmia ja loputonta nillitystä ja whataboutismia sirpeistä, vasaroista, harpeista ja ties mistä menneen maailman työkaluista ja vaakunoista.