Surua ei voi suorittaa, sanoo asiantuntija – "Meillä ei ole tilaa menetyksen kokemukselle" 

Pyhäinpäivä

Pyhäinpäivänä on lupa surra. Sen lauseen kouluttaja ja tietokirjailija Mari Pulkkinen on kuullut usein.

Ja tavallaanhan se onkin niin. Pyhäinpäivä on merkitty kalenteriin päiväksi, jolloin oikein asioikseen muistellaan kuolleita ihmisiä, hiljennytään surun ja ikävän äärelle. Hautausmaiden pimeydessä kynttilät tuikkivat lukemattomina pisteinä kuin tähdet.

Suomalaisten surusta väitöskirjan tehneen Pulkkisen mukaan on tärkeää, että nykyihminenkin pysähtyy elämän isojen tosiasioiden eteen. Siihen, että jokaisen elämä joskus päättyy ja poismeno synnyttää surua jäljelle jäävissä. 

Mutta pyhäinpäivän korostamisessa on kompastuskivensä.

Jos surulle varataan kalenterista vain yksi päivä vuodessa, tekee se Pulkkisen mukaan koko asiasta helposti sesonkiluontoista kauppatavaraa. Kuin suoritteen, joka hoidetaan alta pois. 

– Menetyksiä kokeneille suru on kuitenkin ajankohtaista ihan joka päivä. Meillä pitäisi olla lupa surra aina ja kaikkialla, hän sanoo.

Juuri siitä Pulkkinen on saanut puhua koulutuksissaan paljon.

Surua ei voi laittaa purkkiin. Sitä ei voi lokeroida. Sitä ei voi suorittaa ja kuitata ohitetuksi. Menetys ei mene ohi.

Ajatus surun suorittamisesta istuu tiukasti suomalaisissa.

Puhumme surutyöstä. Prosessista, joka vaatii rämpimistä ja puurtamista, mutta sillä on kuitenkin päätepisteensä.

Aiemmilla sukupolvilla suremiseen liittyi vahva pärjäämisen eetos. Suru hoidettiin yksityisesti, kivuista ja ahdistuksista ei puhuttu. Isotkin menetykset piti kohdata kunniallisesti ja arvokkaasti.

– Arvelen, että tällainen surusuhde on paljolti sota-ajan peruja. Että tämä on minun suruni ja kestän sen läpi, Pulkkinen pohtii.

Nykyään surusta, tunteista ja ahdistuksesta puhutaan huomattavasti avoimemmin. Vaikenemista ei pidetä enää ihanteena. Pulkkisen mukaan se on monella tavalla hyvä asia.

Tilalle ovat kuitenkin tulleet monet huomiotalouden ja minä-keskeisyyden piirteet. Surusta avaudutaan usein isosti sosiaalisessa mediassa. Siihen kuuluvat stailatut kuvat ja pinnalla olevat ilmaisutavat.

Paljon käytettyjä ovat kaikenlaiset self help -lauseet, kuten se, että suru on rakkautta. 

Ja pohjalla elää edelleen vahvana ajatus, että surutyö pitää nyt suorittaa loppuun.

– Nykyisin ajatellaan, että vaikeiden kokemusten tehtävä on kasvattaa meitä henkisesti. Surusta on tullut muodikas sisäisen kasvun ja voimaantumisen minä-matka kohti vahvempaa ja viisaampaa yksilöä.

Eikä siinäkään toisaalta ole mitään väärää. Ihmisen elämä on jatkuvaa kasvua, vastoinkäymisten asettamista mittasuhteisiin, luottamuksen rakentamista siihen, että ehkä elämä ja suru kantavat.

Pulkkisen mukaan surun näkeminen henkilökohtaisena kasvuprosessina sisältää kuitenkin kohtuuttomalta kuulostavan vaatimuksen.

Pitääkö lapsensa, vanhempansa tai puolisonsa menettäneen ihmisen todella valjastaa surunsa oman henkisen kasvun välineeksi? Pitääkö surevan todella kasvaa yksilöksi, joka kestää prosessinsa jälkeen melkein mitä vain? Niinhän usein surutyön jälkeen sanotaan.

Ja onko suru aina rakkautta? Väkivaltaisen alkoholistipuolisonsa hautaan saattanut ei välttämättä sanoisi niin, vaikka surua ja kuoleman aiheuttamaa tunnesekamelskaa hän varmasti kokee.

Pulkkisen mielestä surua ei tarvitse selittää pois. Surua ei tarvitse typistää johonkin yksinkertaiseen kiteytykseen. Menetyksen kanssa eletään. Läheisestä ihmisestä luopuminen muuttaa aina pysyvästi jäljelle jäävien elämää.

– Olen itse menettänyt kaksi lastani. Vaikka lasteni kuolemista on jo viitisentoista vuotta aikaa, minulla on edelleen surevan äidin identiteetti. Se ei tarkoita, että itkisin yhä joka päivä sohvalla, vaan kannan surua aina mukanani. Menetykset vaikuttavat koko minun ihmisenä olemiseeni.

Asiasta puhuminen on Pulkkisen mukaan tärkeää siksi, että Suomessa kestetään huonosti sitä, jos ihminen puhuu surustaan pitkään.

Kuoleman hetkellä ja vähän sen jälkeen surua ymmärretään. Hautajaisten jälkeen surun ajatellaan pyyhkiytyvän hiljalleen pois.

Omaisilla alkaa kuitenkin usein vasta sitten arki, jolloin läheisen poismeno konkretisoituu. Suru voi olla yhtä intensiivistä vielä vuoden tai vuosien päästä.

– Monet ihmiset ahdistuvat ja kiusaantuvat sellaisesta. He saattavat viestittää, että surijan pitäisi jo kiirehtiä eteenpäin, Pulkkinen sanoo.

Usein ihmiset alkavat sellaisessa tilanteessa toistella fraaseja, jotka kuulostavat surijan korviin vähättelyltä.

Iäkkään läheisen menettäneelle saatetaan sanoa, että hänhän sai elää hyvän elämän. Keskenmenon kokeneille saatetaan sanoa, että tehän voitte saada vielä uuden lapsen. Sairauden jälkeen menehtyneen omaisille saatetaan sanoa, että kuolema oli varmasti helpotus.

– Se kertoo siitä, että meillä ei ole sosiaalista tilaa menetyksen kokemukselle. Ei varsinkaan sellaiselle, joka pureutuu syvälle meidän identiteettiimme ja asettuu pysyväksi osaksi minäkuvaamme ja maailmankuvaamme.

Suomalaisen yhteiskunnan maallistuminen vaikuttaa voimakkaasti myös suremiseen, Pulkkinen sanoo.

Ennen kirkko tarjosi surun ja järkytyksen hetkellä hautajaistapojen ja rituaalien ohella myös jälleennäkemisen toivon.

Nykyisin niin ei välttämättä käy. Perinteinen siunaustilaisuus saattaa olla sisällöltään uskonnoton, muistotilaisuus pidetään seurakuntatalon sijasta ravintolassa.

Pulkkinen kuitenkin huomauttaa, että ihmisten suhde on vähentynyt ennen kaikkea uskonnon institutionaaliseen puoleen.

Monille on edelleen tärkeää ainakin toivoa, että läheinen on siirtynyt jonnekin tuonpuoleiseen, jossa ehkä vielä joskus nähdään. Moni saattaa kokea vahvastikin, että läheinen seuraa omaa elämää pilven reunalta.

– Enää ei välttämättä uskota sellaiseen kristinuskon taivaaseen, mutta kristinuskon sanastoa hyödynnetään paljon omiin yksilöllisiin tarpeisiin.

Oma ilmiönsä ovat enkelipatsaat ja enkelipuhe. Kuolleesta lapsesta saatetaan puhua yleisesti enkelinä tai enkelilapsena.

– Osaltaan kristillisen sanaston käyttö kertoo myös siitä, ettei meillä ole olemassa muuta kuvastoa. Samalla se kertoo myös uushenkisyyden noususta, jossa uskonnollisia piirteitä yhdistellään luovasti itselle sopiviksi.

Pulkkinen sanoo saaneensa kiitosta rehellisen suremisen puolustamisesta etenkin miehiltä.

Surun keskellä miehille lankeaa usein kannattelijan ja hiljaisen kestäjän rooli. Ei tässä mitään, he saattavat todeta, vaikka suru kovertaisi sisintä.

Monelle miehelle on ollut Pulkkisen mukaan helpottavaa kuulla, ettei surun kanssa tarvitsekaan olla vahva. Tai se, etteivät menetykset välttämättä vahvista yhtään ketään.

– Tarvitsemme enemmän puhetta siitä, mitä raskaat kokemukset meille tekevät. Etteivät menetykset vahvista, vaan usein myös haurastuttavat meitä.

Pulkkisen mielestä Suomessa pitäisi purkaa kaikenlaisia suremiseen liitettyjä oletuksia, mielikuvia ja rajoitteita. Elokuvissa suru ratkeaa kauniisti musiikin soidessa taustalla. Tosielämässä sen menee harvoin niin.

– Meillä pitäisi olla tilaa puhua kaikenlaisista surun kokemuksista, myös sellaisista, jotka eivät mahdu siihen pastellinväriseen draaman kaareen.