Suru on suntiolle arkipäivää – "Kuolemaan tottuu, mutta lasten poismenoon ei ikinä"
Aikaa. Sitä suntio Tauno Sutinen toivoisi aina olevan kylliksi, kun läheisensä menettäneet omaiset tulevat juttelemaan. Ei saisi olla kiire. Tai ainakaan se ei saisi näkyä.
Sillä kun läheinen kuolee, aika tuntuu pysähtyvän kuin koko maailma olisi paikallaan.
Ja silloin Sutinen haluaa kuunnella, mitä omaiset kertovat. Toiset puhuvat kipeästä surusta. Toiset hauskoista muistoista. Toisille kaikki käytännön asiat ovat tavattoman tärkeitä.
– Osa haluaa jutella pidempään, osa ei juurikaan. Me toimimme sen mukaan, mitä omaiset haluavat.
Kiireetön Sutinen ei silti läheskään aina ole.
Hän työskentelee suntiona Suomen toiseksi suurimman kaupungin Espoon Kappelin hautausmaalla.
Siunaustilaisuuksia saattaa olla useita päivässä. Joskus pitää siirtyä kesken päivän myös Kellonummen hautausmaalle.
Kun yksi siunaustilaisuus loppuu, Sutinen järjestelee jo kovaa vauhtia seuraavaa. Jos haudalle vienti kestää, tulee helposti kiire.
– Silti kuuntelu on tärkeintä. Muita hommia voi tehdä sitten nopeutetummin, hän sanoo.
Kuuntelu on tärkeintä. Muita hommia voi tehdä sitten nopeutetummin.
Tauno Sutinen
Sutinen tekee työtä, jota harvemmin muistetaan.
Työpäivänsä aluksi Sutinen nostaa arkut esille siihen varatulla laitteella, asettelee siihen kukat ja kantoliinat, työntää arkun hiljaa kappelin saliin.
Kun hautaustilaisuus on ohi, ohjaa hän arkun hautaan. Jos vainaja tuhkataan, kuljettaa Sutinen arkun kylmäkaappiin odottamaan.
Viimeinen saattaja, niin voisi sanoa.
Vaikka Sutinen on töissä evankelisluterilaisella kirkolla, toimii hän suntiona niin kirkon jäsenille kuin siihen kuulumattomillekin, niin islamilaisille kuin buddhalaisille.
Suomen hautaustoimilain mukaan evankelisluterilainen kirkko hoitaa Suomessa hautaustointa ja on velvollinen osoittamaan hautapaikan kaikille kansalaisille, uskontoon tai syntyperään katsomatta.
Suomessa on olemassa joitakin islamilaisia hautausmaita. Hautausmailla on myös nykyään tunnuksettomia alueita, joihin kirkkoon kuulumattomat voidaan haudata.
Silti suurin osa suomalaisista haudataan omaisten ja vainajien toiveesta sinne, minne kaikki muutkin, yhteisille hautausmaille, joita kirkko huoltaa ja ylläpitää.
– Tämä käytäntö on toiminut hyvin. Kirkko on ottanut esimerkillisesti huomioon muiden uskontojen tavat ja rituaalit, sanoo Suomen hautaustoiminnan keskusliiton pääsihteeri Matti Karjalainen.
Luterilaisina ovat säilyneet myös suomalaisten hautaustavat, vaikka kansa maallistuukin koko ajan ja yhä harvempi kuuluu enää kirkkoon.
Kuolemantutkija Ilona Pajarin mukaan suurin osa suomalaisista järjestää hautajaisensa edelleen perinteisin luterilaisin menoin.
Siihen kuuluvat kirkkosali, pappi, hautausjumalanpalveluksen kaava, virret, kukkien lasku, mustat vaatteet. Muistotilaisuudetkin ovat hyvin perinteisiä.
Pajarin mukaan tämä johtuu siitä, ettei Suomessa tunneta muita tapoja. Surun keskellä turvaudutaan tuttuun, varsinkin kun asiaa ei ole pohdittu etukäteen.
Kuolemasta on tullut etäinen asia, jota kohdataan harvoin. Ja silloinkin kun se osuu kohdalle, se tapahtuu yleensä sairaalassa, ei kotona, kuten ennen.
– Kuoleva isoäiti tai lapsi oli usein siinä kamarissa kaikkien tavattavissa. Kun hän kuoli, vainajaa säilytettiin riihessä hautajaisiin saakka, Pajari kuvaa.
Hautajaiset järjestettiin ennen omin voimin, surusaattoon osallistui koko kylä.
Nyt hautajaiset ovat yksityinen tilaisuus, jonka järjestelyt ostetaan hautaustoimistolta ja pitopalvelulta servetteineen päivineen.
Kuolemasta puhumisesta on myös tullut vaikeaa.
– Tai oikeastaan kuolemasta ja surusta henkilökohtaisesti puhuvan ihmisen kohtaamisesta on tullut vaikeaa, Pajari tarkentaa.
Ihmiset eivät enää tiedä, miten sellaisissa tilanteissa ollaan. Mitä sanotaan ihmiselle, joka puhuu omasta lähestyvästä kuolemastaan? Entä sellaiselle, joka suree kuollutta äitiään tai lastaan?
– Nykyihminen ei osaa pysähtyä ja vain kuunnella. Sitä sureva kaipaisi eniten. Sen sijaan alamme miettiä, miten minun pitää käyttäytyä, jotta käyttäydyn oikein, Pajari sanoo.
Syitä tähän tutkija löytää nykyaikaisesta suorituskeskeisestä elämäntavasta, jossa kaikkeen halutaan oikeaoppiset toimintatavat.
– Nykyään pitäisi juosta työelämän ohessa maratoneita ja olla aina fitness-kunnossa. Se malli ei vain toimi silloin, kun pitäisi yksinkertaisesti olla läsnä toisille.
Myös surusta on tullut suorituskeskeistä. Moni stressaa, osaako surra oikein.
– Läheisensä menettäneestä voi tuntua väärältä, että hän heti kuoleman jälkeen alkaa miettiä konkreettisia hautajaisjärjestelyjä eikä vain istu suremassa.
Nykyihminen ei osaa pysähtyä ja vain kuunnella.
Ilona Pajari
Miltä sitten tuntuu työ, jossa kuolema, suru ja hautajaiset ovat jokapäiväisiä?
Espoon kokoisessa paikassa hautajaisia riittää lähes jokaiselle arkipäivälle. Silloin, kun ei ole hautajaisia, Sutinen tekee hautausmaan krematoriossa tuhkauksia.
Ennen hän kaivoi hautojakin, mutta sitä hän ei tee enää.
– Ei sitä kuolemaa osaa edes ajatella. Tämä on minun työtäni, jota olen tehnyt jo kolmekymmentä vuotta.
Alalle Sutinen päätyi sattumalta.
Nuorena miehenä hän kävi maatalousalan koulun, mutta 1970-luvun Suomessa sen alan työt hävisivät kovaa vauhtia.
Sitten kirkossa avautui seurakuntamestarin virka. Sutinen haki ja tuli valituksi. Viisitoista vuotta hän hoiti pienen seurakunnan käytännön asioita, järjesteli jumalanpalveluksia, häitä, ristiäisiä ja muita. Ja tietenkin myös hautajaisia.
– Silloin haudat kaivettiin käsipelillä. Sai siinä muutaman lapiollisen heittää, Sutinen hymähtää.
Miksi kävi näin? Sitä kysymystä Sutinen kuulee usein, kun vainaja on lapsi tai nuori. Ne ovat suntiolle kaikkein vaikeimpia hetkiä.
Vastauksia ei ole, omaisten suru on suunnaton.
– Silloin aina itsekin miettii, mitä kaikkea lapsella jäi näkemättä ja kokematta: kokonainen elämä.
Lasten hautajaiset tuovat Sutisen mieleen myös kipeitä muistoja. Hän on haudannut kaksi omaa lastaan, molemmat suhteellisen nuorena.
Silti hän kokee kuoleman luonnollisena asiana, joka ei pelota. Se vain kuuluu elämään.
– Jokaisen meidän kohdalle se aikanaan tulee. Tässä työssä sen näkee, että olipa rikas tai köyhä, kuoleman edessä kaikki ovat samanarvoisia. Kukaan ei voi sitä väistää.