Lauri Törni, Tahko Pihkala, "Kalkki-Petteri" ja kumppanit eivät sulattaneet uutta vihollisuutta – 11 suomalaista tuomittiin maanpetoksesta
Suomen saksalaissuuntauksella oli pitkä historia jo ennen kuin maat aloittivat toistensa kanssasotijoina 1941.
1930-luvulla saksalaissuuntaus oli saanut uutta väriä, kun Adolf Hitler ja kansallissosialistinen puolue nousivat Saksan johtoon. Nyt äärikansallismieliset voimat saivat aivan uutta intoa juuri Saksan suhteen.
Kuitenkin Suomen ajautumiseen Saksan rinnalle vaikuttivat monet käytännön geopolitiikan syyt. Pelko uudesta sodasta Neuvostoliittoa vastaan talvisodan 1939–1940 jälkeen ajoi Suomen Saksan kylkeen samalla, kun Saksallakin oli intressejä Suomen suhteen.
Natsi-Saksa aloitti operaatio Barbarossan eli hyökkäyksen Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 laajalta rintamalta. Muutamaa päivää myöhemmin Suomi liittyi hyökkäykseen omalta alueeltaan. Saksa operoi jatkosodan ajan myös Suomesta, vastuualueenaan alueet suunnilleen Oulun korkeudelta pohjoiseen.
Aluksi sotamenestys oli vahvaa. Kuitenkin vuosien 1942 ja 1943 aikana Suomelle alkoi selvitä, että Saksa häviäisi sodan, ja erillisrauha Neuvostoliiton kanssa Saksasta riippumatta olisi Suomen etu.
Saksasta ei kuitenkaan erkaannuttaisi noin vain.
Neuvostoliitto vastasi ensimmäisiin erillisrauhan tunnusteluihin keväällä 1944 vaatien Suomelta ehdotonta antautumista. Tähän Suomi ei voinut suostua.
Uusi mahdollisuus rauhantekoon tarjoutui vasta rintamatilanteen kautta.
Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksen Suomea vastaan kesäkuussa 1944 tarkoituksenaan pakottaa Suomi nopeaan rauhaan tavalla tai toisella. Kun Suomi onnistui torjuntataisteluissa, Neuvostoliitto ei enää vaatinut ehdotonta antautumista, vaan teki rauhan saadakseen joukkonsa irrotettua Saksaa vastaan.
Suomi säilytti itsenäisyytensä, mutta helppoja rauhanehdot eivät olleet. Sotakorvaukset piti maksaa ja alueita luovuttaa.
Tuoreeltaan vaikein asia toteuttaa oli saksalaisten ajaminen pois Suomen alueelta.

Elokuussa 1944 Suomi oli vielä virallisesti sodassa Neuvostoliittoa vastaan ja Saksan liittolainen, mutta tuleva näytti jo selvältä.
Tätä ennakoiden Saksan tiedustelupalvelu SD:n (Sicherheitsdienst) majuri eli SS-arvoltaan sturmbannführer Alarich Bross aloitti toimet vastarintaliikkeen muodostamiseksi. Brossin suhteet Suomen nationalistiseen oikeistoon olivat hyvät, ja hän käytti niitä tehtävän täyttämiseksi.
Elokuun kokoukseen osallistuivat Brossin kanssa muutamat harvat ja valitut Suomen saksalais- ja natsimieliset oikeistolaiset. Heistä everstiluutnantti Carl Lindh nimitettiin perustettavan organisaation johtoon.
Toinen samoihin aikoihin aloitettu saksalaismielinen vastarintaliike lähti liikkeelle puhtaasti suomalaispiireistä, Akateemisesta Karjala-Seurasta.
Sen puheenjohtaja Vilho Helanen katsoi, että Suomessa voisi toimia vastarintaliike Virosta käsin saatavalla Saksan tuella. Samoin Lapissa olevien saksalaisten tuki olisi keskeinen osa liikkeen toimintaa.
Vastarintaliikkeet perustettiin nimenomaan Neuvostoliiton miehitystä ajatellen. Suomeen perustettaisiin ennakolta laskeutumisalueita saksalaisille lentokoneille ja laskupaikkoja veneille ja laivoille. Aseita saataisiin joko saksalaisilta tai Suomen armeijan aseistariisunnan yhteydessä ennen kuin Neuvostoliitto ehtisi napata aseet.
Näistä suunnitelmista riippumatta Lappiin tehtiin radioasemia ja asekätköjä vastaavassa tarkoituksessa. Saksan Norjassa oleviin asevoimiin pidettäisiin yhteyttä radioasemilla ja asekätköt otettaisiin käyttöön Saksan niin suosittaessa.
Huomattakoon, että varsinainen asekätkentänä tunnettu hanke oli tästä erillinen ilmiö.
SD:n ja Helasen organisaationtyngät tuotiin yhteen yhteiseksi vastarintajärjestöksi. Luonnollisesti hanke pidettiin salassa koko ajan. Vastarintaliikkeen johtajiksi nimettiin Lindh ja Helanen.
Propagandapäällikkönä toimi SS-majuri Brossin suomalainen avustaja Aarne Runolinna. Runolinna oli myös keskeinen henkilö organisaatiosuunnitelman laadinnassa.
Vastarinta tarvitsisi tietysti myös taistelijoita ja muita käytännön kenttätoimijoita. Näitä värvättiin etenkin nationalistioikeiston piiristä, kuten Isänmaallinen kansanliike -puolueesta sekä tämän ajatusmaailmaa lähellä olleista asevelijärjestöistä Aseveliliitosta ja Vapaussodan Rintamamiesten Liitosta.
Joitain suomalaisia toimi myös Saksan hallinnoimilla alueilla. Lapin sota alkoi syyskuun 1944 lopussa, ja Saksalle sotavangeiksi jääneitä suomalaisia pyrittiin värväämään vastarintaliikkeeseen. Tähän mukaan lähteneet saivat tiedustelu- ja maanalaisen toiminnan koulutusta Saksassa. Aseellista koulutusta ei ehditty aloittaa ennen maailmansodan loppua.
Jatkosodan aikaisen suomalaisen SS-pataljoonan miehiä toimi muiden tehtävien lisäksi liikkeen värvääjinä.

Neuvostoliitto ei miehittänyt Suomea, mutta vastarintaliike löysi kuitenkin olemassaololleen tarkoituksen.
Esimerkiksi kommunistien hallussa olleen valtiollisen poliisin (Valpo) etsimiä henkilöitä vastarintaliike salakuljetti maasta.
Miehityksen uhka tulevaisuudessa säilyi joka tapauksessa mielessä. Sitä varten tuli toisaalta pitää yllä Saksa-yhteyksiä, toisaalta propagandan avulla valmistaa suomalaisia tulevaan. Liittoutuneiden eli käytännössä Neuvostoliiton valvontakomissio piti Suomea otteessaan, ja tämän vastainen propaganda tai viestitoiminta oli riskialtista peliä.
Järjestö onnistui rakentamaan Suomeen salaisen radioasemaverkoston. Kiinteiden asemien lisäksi myös radioauto lähetti puhetta Saksan puolesta ja Neuvostoliittoa vastaan.
Vuoden 1945 puolella suomalaisille jopa saksalaismielisessä vastarintaliikkeessä alkoi käydä selväksi, että Saksa häviäisi sodan.
Lapin sota jatkui, ja Saksan armeija vetäytyi hallitusti Suomen alueelta. Muualla Saksan vetäytyminen oli kaoottisempaa, Norjassa tosin Saksa piti miehityksensä loppuun asti.
Saksasta ei olisi Suomelle apua, kun neuvostojoukot vyöryivät kohti Berliiniä. Länsirintamallakin länsiliittoutuneilla oli ote Saksasta.
SS-sturmbannführer Bross yritti vielä tammikuussa taivutella suomalaisia liittolaisiaan.
Kuin parhaassakin agenttiromaanissa hän matkusti sukellusveneellä Kristiinankaupungin edustalle tapaamaan suomalaisen vastarintaliikkeen edustajia. Nämä veneilivät sukellusveneelle, jossa pidettiin neuvottelu.
Bross oli toivonut Helasta ja Lindhiä neuvonpitoon, mutta pettymyksekseen hän huomasi paikalle tulleen vain väliportaan vastarintapomoja.
Lindh ja Helanen alleviivasivat poissaolollaan ymmärtävänsä jo sodan lopputuleman, ja ettei Suomelle olisi eduksi jumittua Saksa-suhteeseen.
Brossilla oli kovat suunnitelmat. Hän esitti sotakorvausteollisuuden sabotoimista ja pakolaishallituksen perustamista. Pakolaishallitus johtaisi vastarintaa ulkomailta ja sen johdossa olisi saksalaisten kaavailujen mukaan T. M. Kivimäki, edistyspuoluelainen ex-pääministeri ja sota-ajan Suomen Saksan-suurlähettiläs.
Kivimäki tuskin olisi itse ollut ajatukselle myötämielinen.
Vastarintaliikkeen yhdysmies Karl Jansson sai Brossin vakuutettua siitä, että suomalaiset eivät voisi eikä suomalaisten kannattaisi tehdä mitään turhan riskialtista.
Vastarintaliike ei kuitenkaan kuivunut kokoon. Neuvostoliiton ja Valpon haluamia henkilöitä liike edelleen salakuljetti maasta ja propagandatoimintakin jatkui ainakin vähäisellä tasolla.
Vielä vuonna 1948 vastarintaliikkeeseen kuuluneet kenraalimajuri Harald Roos ja pesäpallon isänäkin tunnettu urheilujohtaja Lauri ”Tahko” Pihkala pyrkivät järjestelemään Suomelle tukea Norjasta ja Yhdysvalloista.

Tunnettuja vastarintaliikkeen toimijoita tai sitä tukeneita henkilöitä olivat mainittujen lisäksi esimerkiksi laivanvarustaja Ragnar Nordström, ”Kalkki-Petterinä” tunnettu teollisuusjohtaja Petter Forsström, Valpon edeltäjän Etsivän keskuspoliisin päällikkö Arno Anthoni sekä myöhemmin maineeseen noussut Suomen, Saksan ja Yhdysvaltojen armeijoissa toiminut Lauri Törni.
Liike paljastui lopulta. Moni sen toimija tuomittiin oikeudessa. Pisimmän tuomion sai tanskalaisen yhteyshenkilön pakoon auttanut Karl Sundholm, jonka tuomioksi tuli seitsemän vuoden vankeus.
Sonderkommando Nordissa eli Saksan Suomea varten asettamassa tiedusteluelimessä toimineet Törni ja Seppo Heikkilä saivat kuuden vuoden tuomiot. Muut selvisivät lyhyemmillä tuomioilla.
Kaikkiaan tuomittuja oli yksitoista.
Osa johtohenkilöistä ehti paeta ulkomaille. Moni yleisesti epäsuosioon joutunut tai tilannettaan pelännyt henkilö jäikin ulkomaille. Esimerkiksi sota-ajan tiedustelueversti Aladár Paasonen, joka oli osallistunut tiedustelumateriaalin turvaan kuljettamiseen uuden punaisen Valpon tieltä, vaikutti koko loppuelämänsä ulkomailla. Hän toimitti ylipäällikkö-presidentti C. G. E. Mannerheimin muistelmat Sveitsissä ja siirtyi sieltä Yhdysvaltoihin, jonka palveluksessa hän oli vuosia myös Länsi-Saksassa.
Lapin sodasta on kulunut 80 vuotta. Viimeiset saksalaisjoukot poistuivat Suomen maaperältä huhtikuussa 1945. Suomenmaa seuraa juttusarjassa Lapin sodan tapahtumia ja siihen liittyviä ilmiöitä huhtikuulle saakka.
Lähteitä ja lisätietoa
Backman, Martti; Hirmuinen aika — Saksalaismielinen vastarinta 1944–1948, Docendo 2021