Suola tulee kaivoksista – nyt se on uhattuna
Keitaan reunalla lähes dyynien peitossa paikassa, josta satunnainen karavaani yhä kulkee, on reikien lävistämä aavikkomaisema.
Kalalan suolakuopat Bilman kaupungin lähellä Koillis-Nigerissä olivat aiemmin pakollinen pysähdyspaikka kauppiaille. Suolan kaivaminen, jota sukupolvi toisensa jälkeen harjoitti, oli menestyksekästä liiketoimintaa arvokkaalla kauppatavaralla, jota ostettiin ja myytiin ympäri Saharaa.
Nyt autiomaassa eristyksissä oleva alue on aseistettujen jengien ja salakuljettajien vallassa, ja suolankaivajat kamppailevat elantonsa eteen.
Vuosisatojen aikana on kaivettu käsin satoja kuoppia ja täytetty ne vedellä suolan huuhtomiseksi kivestä.
Ibrahim Tagaji ja hänen työtoverinsa seisovat suolakuopissa keräämässä suolaa ja taistelevat sorkkaraudan kanssa – menetelmä, joka ei ole juuri muuttunut ajan myötä. Paahtavan kuuma päivä, jona lämpötilat olivat nousseet varjossa 45 asteeseen, oli päättymässä.
Kaksi miestä kaivaa paljasjaloin suolamöykkyjä suolavedestä ja hakkaavat ne rakeiksi, jotka sitten kauhotaan pois pullokurpitsasta tehdyllä kauhalla. Sen jälkeen he kaatavat suolan taatelipalmusta tehtyihin muotteihin, joista syntyy myyntivalmiita laattoja. Se on raskasta työtä, jonka palkinto on sen mukaan vaihteleva toimeentulo, kuka ostaja sattuu olemaan.
– Kun joku rahakas sattuu paikalle, tulot ovat hyvät. Muuten työtä on paljon ja rahaa tulee vähän, sanoo Tagaji kauhoessaan.
Paikallinen talouselämä tarjoaa vähän muita vaihtoehtoja, ja suunnilleen puolet Bilman asukkaista tekee yhä töitä suolakuopilla.
– Heti kun jätät koulun kesken, joudut tänne töihin, sanoo alan konkari Omar Kosso.
Kamelikaravaanit pysähtyvät Bilmassa, jossa suurin osa asukkaista asuu perinteisissä taloissa, joiden seinät on tehty kaivosten suolasta ja savesta.
Henkilö, jota kutsutaan ”maiksi” on täällä auktoriteetti, joka päättää myyntihinnan ja sen, kuka saa kaivaa milläkin alueella. Kiari Abari Chegou on osa päälliköiden pitkää jatkumoa. Heistä jokainen on jättänyt seuraajalleen viran ja sen tunnukset: miekan ja pergamenttinahkaisen sotarummun.
Lisäksi on vielä valkoinen lippu, jota peittävät suurat – sama, jonka hänen isoisällään on perheen kodin seinällä olevassa vanhassa mustavalkoisessa valokuvassa 1920-luvun alusta.
Bilman epäonneksi muu maailma on kuitenkin muuttunut.
– Ennen karavaanit tulivat tänne – dazat, hausat, tuaregit, Abari Chegou sanoo ja luettelee alueen etnisiä ryhmiä.
– Nyt asiat ovat toisin.
Esimerkiksi tuaregit luopuivat vähitellen kiertelevästä elämäntavastaan ja asettuivat aloilleen viljelijöiksi. Sillä tavalla ansaitsee enemmän rahaa, Abari Chegou sanoo.
Matka autiomaassa on yhtä vaarallinen kuin se on rankka.
Kawarin keidas on Tshadin ja Libyan rajalla. Libyassa on ollut käynnissä sisällissota vuodesta 2011, ja laittoman tavaran kauppiaat ja muut rikolliset ovat käyttäneet hyväkseen alueen huokoisia rajoja. Ihmiset matkustavat alueella aseistettuina ja kun se on mahdollista, sotilaiden turvaamissa saattueissa.
– Rosvot pysäyttävät kuorma-automme, he ottavat puhelimet ja rahat ja päästävät meidät sitten jatkamaan matkaa, kertoo Ahmediksi esittäytynyt kuljettaja, joka on juuri lähdössä liikkeelle suolasäkkien kanssa.
Omar Kosson mukaan asiakkaat ovat sinnikkäästi tinkiviä kauppiaita.
– Meillä ei ole hyviä asiakkaita, hän sanoo.
Köyhällä seudulla ostotarjouksista on kuitenkin vaikea kieltäytyä. Päällikkö Abari Chegou sanoo unelmoivansa osuuskunnasta, joka voisi ostaa kulkuvälineitä ja jolla olisi suolavarasto myyntihintojen nostamiseksi.
Sillä aikaa hän odottaa yksinäisiä karavaaneja, jotka kulkevat dyynien lomassa.