Vain huvittava jäänne menneisyydestä? Ruotsi juhlii tänä vuonna monarkiaa
Ähky. Se on ensimmäinen sana, joka tulee hakematta mieleen Ruotsin Kuninkaanlinnan Aarrekammiossa Tukholmassa.
Näytteillä on valtava määrä kimallusta, samettia, timantteja, kultaa ja erilaisia arvon ja vallan merkkejä, joilla Ruotsia ja sen alaisuudessa eri aikoina olleita alueita hallinneet kuninkaalliset ovat osoittaneet valtaansa.
Länsinaapurissa juhlitaan tänä vuonna montaa asiaa. Carl XVI Gustaf on ollut kuninkaana 50 vuotta, Tukholman Kaupungintalo täyttää sata ja Kuninkaallinen ooppera 250 vuotta.
Ruotsin kuninkaallisia voi pitää seremoniallisena ja huvittavanakin jäänteenä menneisyydestä, mutta ”Kalle-Kustaa”, kuningatar Silvia ja heidän jälkeläisensä ovat osa myös suomalaisten historiaan liittyvää jatkumoa.
Ruotsi-Suomen vallan ajaksi kutsutaan ajanjaksoa, jolloin nykyisen Suomen valtion alue oli osa Ruotsin kuningaskuntaa.
Pitkäaikaisen prosessin alku on historiallisesti epäselvä, mutta sen katsotaan alkaneen viimeistään 1500-luvulla ja päättyneen lopullisesti Suomen sodan seurauksena 17. syyskuuta vuonna 1809. Tuolloin Ruotsi menetti Suomen Venäjälle, ja Suomesta tuli autonominen osa sen keisarikuntaa.
Ruotsin hallitsijat kohtelivat Suomea kaltoin etenkin suurvalta-ajan mukaisen ajattelun ”alusmaana”, mutta he myös perustivat maahan useita kaupunkeja, rakennuttivat linnoja ja kehittivät hallintoa. Monen kieli-, opetus- ja kulttuuri-instituution juuret ovat Ruotsin vallan ajassa.
Vielä nykyään on kirjoittamaton sääntö, että sekä Ruotsin että Suomen demokraattisesti valitut valtionjohtajat tekevät ensimmäisen ulkomaanvierailunsa juuri naapurimaahan.
Monen kieli-, opetus- ja kulttuuri-instituution juuret ovat Ruotsin vallan ajassa.
Koko siinä osassa Kuninkaanlinnaa, joka on yleisölle avoinna, näkyy vuosisatojen kertymää. Linnan asukkaat, muoti, asenteet ja sisustus kantavat historiaa mukanaan.
Vallan merkkeinä ovat toimineet arvokkuutta korostavan kruunun lisäksi esimerkiksi viitta, miekka, valtikka, omena ja valtakunnan avain. Omenaa (tai maapalloa) pidetään osoituksena jumalisesta vallasta, avainta puolestaan kuninkaan mahdollisuudesta sulkea valtakunnan ovet vihollisilta ja avata ne ystäville.
Hovien vallansiirron ja siihen liittyvien koukeroiden äärimmäisen tarkasta ja pitkäkestoisesta protokollasta nähtiin tuore esimerkki, kun prinssi Charles kruunattiin vihdoin Englannin kuninkaaksi.
Viimeinen Ruotsissa kruunua käyttänyt hallitsija oli Bernadotte-suvun ensimmäinen jäsen, Ruotsia ja Norjaa hallinnut kuningas Kaarle XIV Juhana (1763–1844). Nykyisin kruunut otetaan esiin kuninkaallisissa häissä, ristiäisissä ja hautajaisissa, mutta kenenkään päähän Ruotsissa kruunua ei enää aseteta.
Kaarle Kustaan ja Silvian häissä kuninkaan puolella alttaria ollut kruunu on muiden ohella näytteillä punaisella samettialustallaan Aarrekammiossa.
1870-luvulta kuninkaan vuonna 1907 kuolemaan asti hallinneet Oskar II ja Sofia ovat viimeinen hallitsijapari, joille järjestettiin Ruotsissa kruunajaiset. Heidän jälkeensä koettaneet levottomat ajat sotineen ja suoranaisine nälänhätineen saivat kuninkaalliset välttämään kansan ärsyttämistä näkyvällä ylellisyydellä.
Menneiden hallitsijapolvien muotokuvien yhdennäköisyys vaikkapa prinssi Carl Philipiin on hämmentävä. Näyttely tuo toisaalta esiin myös sen, kuinka vähän valtaa ”jumalisen vallan” perijöiksi ja arvostelun yläpuolella oleviksi julistetuilla majesteeteilla, etenkin naisilla, oli omaan elämäänsä.
Esimerkiksi avioliittojärjestelyt aloitettiin katsomalla kartasta, mikä olisi valtakunnalle edullisinta. Sitten alettiin etsiä sen alueen hovista iältään ja perimältään sopivia puolisoehdokkaita.
Käyttäytymissäännöt ovat luonnollisesti muuttuneet aikoja saatossa, ja kuninkaallisten todellinen valta on kadonnut. Ruotsin hovi on jo pitkään ollut puhtaasti edustuksellinen instituutio, ja myös sen jäsenten vaikeuksista on kerrottu julkisesti.
Nykyisen hallitsijaparin jälkeiset ovat itsekin pyrkineet arkipäiväistämään instituutiota ja tuomaan sitä lähemmäs tasavallan arkipäivää. Tämän kehityksen keulakuvana voi pitää tulevaa kuningatarta Victoriaa.
Aiemmin julkisuuspaineista ja anoreksiasta kärsinyt esikoinen on ilmoittanut kunnioittavansa perinteitä. Yleisesti kuitenkin arvellaan, että hän haluaa lapsilleen ja tuleville sukupolville normaalimpaa elämää kuin mitä hänen vanhempansa ovat eläneet, aiemmista hovin jäsenistä puhumattakaan.
Jo vuonna 2019 kuningas vapautti Victorian kahden nuoremman sisaruksen lapset kaikista kuninkaallisista velvollisuuksista. Carl Philipin ja prinsessa Madeleinen lapset eivät enää saa hovin ylläpitoa, mutta kuningashuonetta koskevat opiskelu- ja työrajoitukset eivät liioin koske heitä. Kuninkaan lapsenlapset saavat silti pitää tittelinsä ja paikkansa kruununperimyksessä.
Aarrekammiossa on näytteillä myös näyttäviä hääpukuja, kastemekkoja ja vauvanvaatteita – ja minikokoinen poliisipuku, jossa kuningas Kaarle Kustaa leikki innoissaan lapsena.
Kirkkaaseen auringonpaisteeseen linnan pihalle astuessa tekee jostain syystä mieli vetää syvään raitista ilmaa. Linnanrauhaa valvovat seremoniallisten tykkien ohella vartiomiehet, jotka seisovat vahdissa Suomen presidentinlinnan edustan tapaan.
Monarkiaa paremmin Ruotsi on pitkään tunnettu demokratian, parlamentarismin ja tasa-arvon edelläkävijänä. Se on myös asia, jota ruotsalaiset itse pitävät mielellään esillä.
Satavuotisjuhliaan viettävän Kaupungintalon suunnittelukilpailun voittanut Ragnar Östberg oli aikansa eurooppalainen kosmopoliitti, joka rakasti kansallisromantiikan ja Kustaa Vaasan ajan ohella renessanssin ja Italian kulttuuri- ja arkkitehtuurikuvastoa.
Se näkyy Kaupungintalon linnamaisuudessa, piazzamaisissa sisäpihoissa ja runsaissa yksityiskohdissa – sekä aikalaisia pöyristyttäneissä kohonneissa kustannuksissa ja venyneessä rakennusaikataulussa.
Mutta koska talo tehtiin hallintoa varten ja on yhä siinä käytössä, historian kerrosten ja ovien takana on neljä kerrosta toimistotiloja. Kaupunginhallituksen äänestyshuone toki henkii lähes kirkkomaista juhlallisuutta, mutta niin satunnainen kävijä voi ajatella Eduskuntatalonkin salista.
Tunnetuin näkymä Kaupungintalolta lienee Sininen Halli (Blå Hallen), jossa järjestetään Nobel-päivälliset. Siellä pidettiin myös vuonna 1986 murhatun pääministerin Olof Palmen hautajaiset.
Aitoruotsalaiseen tapaan tila on minkä tahansa yhteisön tai säätiön vuokrattavissa. Syvä sinisyys tuo mieleen merellisyyden, mikä oli arkkitehdin tarkoituskin.
Kaupungintalo vihittiin käyttöön juhannusaattona vuonna 1923. Mitään kevyttä työtä rakentaminen ei ollut: 3000 tiiltä kannettiin sisään ihmistyövoimalla, ja sama pätee lattiamateriaaliin, Kolmårdenin marmoriin.
Rappuset, joita Nobel-vieraat laskeutuvat saliin, tuntuvat sileiltä jalkojen alla. Tarinan mukaan arkkitehti Östberg juoksutti sukulaisiaan ja tuttaviaan useita kertoja niitä edestakaisin, jotta askelväleihin saataisiin mahdollisimman optimaalinen leveys ja korkeus iltapuvuissaan askeltaville daameille.
Ruotsi on pitkään tunnettu demokratian, parlamentarismin ja tasa-arvon edelläkävijänä.
Kaupungintalon Kultainen Sali (Gyllene Sallen) tuo entistä enemmän mieleen kirkollisen tilan tai taidenäyttelyn. Se ei ole ihme: sisään holvi-ikkunoista siivilöityvä keväinen valo osuu takaseinän valtavaan freskoon, jonka tekijä oli Ruotsin prinssi, tunnustettuna taidemaalarinakin tunnettu Eugen (1845–1947).
Jo mainittujen Oskar II:n ja Sofian nuorin poika kulki aikakauden ja asemansa huomioon ottaen monilla tavoilla omia teitään. Hän opiskeli taidekouluissa Pariisissa, maalasi läpi elämänsä ja tuki erilaisia kulttuurihankkeita.
Kun natsit nousivat valtaan Saksassa, prinssi vastusti heitä näkyvästi ja auttoi juutalaisia sekä muita poliittisia pakolaisia. Eugen pysyi myös naimattomana aikana, jolloin kuninkaalliset perilliset yleensä solmivat suvuille sopivia avioliittoja.
Kaupunginisät olivat luonnollisesti mielissään saadessaan kuninkaallisen taiteentekijän, mutta asema ei vastoin heidän luulojaan estänyt Eugenia lähettämästä työstä laskua. Aikalaiskertomusten mukaan prinssi kyllä repi laskun ja tokaisi, ettei hän rahaa tarvitse – lasku oli vain muistutus siitä, että taiteella ja sen tekijöiden työllä on arvonsa.
Prinssi Eugen testamenttasi suuren taidekokoelmansa valtioille, ja hänen kotipaikkansa Waldemarsudde Djurgårdenin saarella on yleisölle avoin taidemuseo.
Ruotsin ja Suomen keskinäinen suhde on muuttunut vuosisatojen ja -kymmenten aikana moneen kertaan, mutta naapuruus on ja pysyy. Lähihistoriassa suomalaistuntoja ovat värittäneet muun muassa sotalapsien lähettäminen länsinaapuriin, maiden aiempi elintasoero sekä 1960- ja 70-lukujen suuri siirtolaisaalto lieveilmiöineen.
Kylmän sodan aikana pohjoismainen yhteistyö oli yksi Suomen keino osoittaa kuuluvansa länteen YYA-sopimuksesta ja Neuvostoliiton painostuksesta huolimatta. EU-jäsenyys tiivisti yhteistyötä joka taholla, myös sotilaallisesti. Enemmän ja vähemmän tosissaan kamppailua on käyty urheilun, kulttuurin ja viihteen saroilla
Vuonna 2023 suhde on monella tapaa murroksessa, ja samalla ehkä läheisempi kuin koskaan. Suomen Ruotsia aiemmin toteutunut Nato-jäsenyys, suurempi ulkopoliittinen aktiivisuus, Ahvenanmaan kysymys ja koko Venäjän aggression myötä mullistunut turvallisuuspoliittinen tilanne ovat osaltaan saaneet ruotsalaiset kiinnostumaan uudella tavalla samalla kertaa tutusta ja ”oudosta” naapuristaan.
Linnanpihalla on vuorovaihto, ja poistuva vartiomies iskee pikaisesti virnistäen silmää. Kulttuurivaihtoa tämäkin.
Reportaasi on alun perin julkaistu Suomenmaan aikakauslehdessä 6/2023.