Professori: Suomen eliitti aiempaa hajanaisempi – Enää ei saunota ja istuta iltaa entiseen malliin
Tampereen yliopiston professori Ilkka Ruostetsaari kiinnostui eliiteistä jo nuorena tutkijana valmistellessaan väitöskirjaa energiapolitiikan vallankäytöstä.
Hän teki ensimmäisen laajan kyselytutkimuksen suomalaiselle eliitille vuonna 1991 ja on sittemmin toistanut sen kymmenen vuoden välein.
Nyt Ruostetsaari kolkuttelee eläkeikää ja eliittien tutkimusohjelma on tullut päätökseen. Sen loppuraportti Huippujohtajat kriisien Suomessa ilmestyi marraskuussa.
Ruostetsaari on suomalaista eliittitutkijoista nimekkäin. Hänen keräämänsä aineisto on kansainvälisestikin katsottuna poikkeuksellinen: tuskin minkään muun maan eliittiä on seurattu yhtä pitkään ja perinpohjaisesti.
Ruostetsaari kutsuu tutkimuskohteitaan huippujohtajiksi. Iltapäivälehtien lööpeissä huippu-alkuisia sanoja viljellään usein löyhin perustein, mutta professori on rajannut tutkimusjoukkonsa tarkasti.
Hän on jakanut yhteiskunnan seitsemään eri sektoriin ja poiminut jokaisesta sellaiset henkilöt, joilla on keskeinen asema vaikutusvaltaisessa organisaatiossa ja jotka kykenevät vaikuttamaan merkittävien yhteiskunnallisten ratkaisujen muotoutumiseen.
Tällä menetelmällä tutkimuskohteiksi valikoituivat politiikan, julkisen hallinnon, elinkeinoelämän, järjestöjen, joukkotiedotusvälineiden, tieteen ja kulttuurin ylimmissä johtotehtävissä toimivat henkilöt, huippujohtajat.
Tutkimusohjelman käynnistyessä vuonna 1991 huippujohtajiksi luokiteltavia asemia oli Ruostetsaaren laskukaavalla 1121. Ohjelman päättyessä vuonna 2021 määrä oli 1455.
Ensimmäinen tutkimustulos onkin se, että 30 vuodessa huippujohtajien määrä on noussut varsin paljon. Näin on käynyt etenkin politiikassa.
Ruostetsaari laskee politiikan huippujohtajiin kuuluviksi muun muassa ministerit, eduskunnan puhemiehistön sekä eduskuntaryhmien ja valiokuntien puheenjohtajat. Sen sijaan rivikansanedustajille hän ei titteliä myönnä.
Politiikan huippujohtajien määrän reipas kasvu johtuu etupäässä ministereitä avustavien henkilöiden määrän lisääntymisestä. Ruostetsaari laskee myös heidät huippujohtajiksi.
– Valtiosihteerit ja erityisavustajat eivät toimi pelkästään ministereiden avustajina, vaan heillä on myös tosiasiallista valtaa tietyissä rajoissa tehdä päätöksiä eli sopia asioista muiden hallituspuolueiden kollegoiden kanssa, hän perustelee.
Ruostetsaari kartoitti huippujohtajien taustoja ja näkemyksiä vuosina 1991, 2001 ja 2011 laajoilla posti- ja internetkyselyillä. Kyselytutkimusten vastausprosentit ovat kuitenkin vuosien varrella laskeneet niin, ettei tutkimuksen toistaminen samanlaisena vuonna 2021 ollut enää järkevää.
Sen sijaan Ruostetsaari haastatteli jokaisesta eliittiryhmästä kahdeksaa edustajaa. Teemahaastatteluissa selvisi, että useimmat huippujohtajat noudattavat edelleen suomalaista vaatimattomuuden ja tavallisuuden ihannetta.
Moni haastateltu koki vaikeaksi esimerkiksi kysymyksen siitä, kuuluuko hän omasta mielestään eliittiin. Useimmat myönsivät olevansa eliittiasemassa työnsä vuoksi, mutta korostivat samaan hengenvetoon elävänsä muuten hyvin tavallisesti.
– Me käydään Alepassa hakemassa meidän ruoat ja hoidetaan vauvat, eräs poliitikko kuvasi arkeaan.
Ruostetsaari havaitsi, että eliittien yhtenäisyys ja epävirallinen yhteydenpito ovat vuosien varrella heikentyneet. Huippujohtajat eivät enää sauno tai istu iltaa entiseen malliin, vaan työasiat halutaan jättää työajalle.
Erityistapauksissa sentään kokoonnutaan aitioihin, kuten viime keväänä jääkiekon MM-kisoissa.
– Suomi ei ole enää klubi, mutta se on yhä maa, jossa merkittävät päättäjät tuntevat toinen toisensa, Ruostetsaari tulkitsee.
Myös eliittiasemien kasautuminen samoille henkilöille on vuosien varrella vähentynyt. ”Eliittien eliittiä” edustaa Björn Wahlroos, jolle kertyi 30-vuotisen tarkastelujakson aikana yhteensä yhdeksän huippujohtajan pestiä.
Ruostetsaari pitää eliittirakenteen muutoksia demokratian kannalta suotuisina. Jos valtaeliitti on liian yhtenäinen, voi yhteiskunnan moniarvoisuus heiketä sekä kuilu päättäjien ja kansan välillä kasvaa.
Silmällä pidettäviä asioita demokratian suhteen ovat kirjan mukaan esimerkiksi oikeuslaitoksen politisoituminen ja lobbareiden aseman vahvistuminen. Useat haastatellut kiinnittävät huomiota siihen, että politiikan sisäpiiristä siirtyy ”kiusallisenkin paljon” viestintätoimistojen leipiin.
Ilkka Ruostetsaari: Huippujohtajat kriisien Suomessa. Gaudeamus, 422 s.