Nasta laudassa Coloradon ja Nevadan maanteillä – kulttielokuva teki muskeliautosta ikiklassikon
Ennen 1970-luvun öljykriisiä Yhdysvalloissa elettiin 1960-luvulla alkanutta väkivahvojen muskeliautojen kulta-aikaa.
Ilmiö ikuistettiin myös joihinkin aikansa kuminkäryisiin Hollywood-elokuviin, joista yksi maineikkaimpia on Richard C. Sarafianin vuonna 1971 ohjaama Vanishing Point, alkuperäiseltä suomennokseltaan Nasta laudassa.
Kulttiklassikoksi nousseessa elokuvassa Barry Newmanin (1930-2023) esittämä pillereitä popsiva entinen poliisi, kilpa-ajaja ja Vietnam-veteraani Kowalski saa tehtäväkseen siirtää valkoisen Dodge Challengerin ajamalla Denveristä San Franciscoon. Matkasta kehkeytyy myyttinen takaa-ajo, jossa Kowalski jallittaa Dodgellaan kaahaten perässä tulevat poliisit mennen tullen – ennen vääjäämätöntä tuhoa.
Periaattessa Kowalskin ajokkina olisi voinut olla mikä tahansa aikansa monista muskeliautoista. Valinta osui kuitenkin Dodgeen, koska tuotantoyhtiö 20th Century Foxilla oli sopimus Chrysler-yhtymän kanssa autojen vuokrauksesta dollarin päivätaksalla. Väriksi valikoitui valkoinen, jotta auto erottuisi taustasta mahdollisimman selvästi.
Pitkälti Plymouth Barracudan pohjalevylle ja tekniikalle perustuvan Dodge Challengerin tuotanto alkoi vuonna 1970. Carl Cameronin piirtämä auto luotiin kilpailemaan niin sanotussa ”Pony Car” -luokassa, jossa se oli Dodgen vastine Ford Mustangille ja Chevrolet Camarolle, Mercury Cougarille ja Pontiac Firebirdille.
Vuoden 1970 Dodge Challenger osoittautui oivalliseksi valinnaksi elokuvarooliinsa. Iskunvaimentimia lukuun ottamatta autojen osia ei tarvinnut juurikaan vaihtaa.
Coloradossa, Utahissa, Nevadassa ja Kaliforniassa kuvatussa elokuvassa käytettiin viittä valkoista Challengeria. Neljässä niistä oli 440-kuutiotuumainen eli 7,2-litrainen V8-moottori nelivaihteisella manuaalivaihteistolla.
Yhdessä autoista oli 383-kuutioinen moottori ja automaattivaihteisto. Automaattivaihteista Dodgea käytettiin todennäköisesti erityisen vaativiin temppuihin, joissa vaihtaminen kesken suorituksen olisi ollut hankalaa.
Autojen 390 hevosvoiman teho ei loppunut kuvauksissa koskaan kesken, ja Newmanin mielestä sitä oli melkein liikaakin. Ajokohtauksista vastasi Hollywoodin kuuluisin stunt-ajaja Carey Loftin (1914-1997), joka opasti Newmania tekemään joitakin stuntteja itsekin.
Tehostaakseen vaikutelmaa vauhdista kuvaajat hidastivat kameroiden filminopeutta. Esimerkiksi Challengerin ja Jaguarin välisessä kilpa-ajokohtauksessa kameran filminopeus hidastettiin puolueen. Tosiasiassa autot kulkivat noin 80 km/h nopeudella, mutta normaalilla kuvataajuudella projisoituna ne näyttivät liikkuvan paljon nopeammin.
Elokuvan päättävässä puskutraktorikolarissa ei käytetty Challengeria, vaan räjähteillä täytettyä vuoden 1967 Chevrolet Camaron koria, joka muistuttaa Dodgea riittävästi hämätäkseen katsojan.
Kuvausten jälkeen auto palautettiin Chryslerille enemmän tai vähemmän vaurioita saaneina, ja vain yksi niistä oli enää ajokunnossa.
Elokuvan nähtyään Chryslerin johtajat huolestuivat tuotteensa esiintymisestä vastakulttuuria edustaneessa elokuvasta, jossa esitettiin huumeiden käyttöä ja ajettiin pakoon poliisia. Autot päätettiin tuhota ja myydä romuksi.
Kovasta maineestaan huolimatta Challengerista ei aikanaan tullut taloudellista menestystarinaa. Mallin tullessa markkinoille vuonna 1970 muskeliautojen kysyntä oli laskussa nousevien vakuutusmaksujen ja muodin muuttumisen vuoksi. Taloudellisemmat, pienemmät ja järkevämmät autot alkoivat kiinnostaa ostajia Detroitin voimanpesiä enemmän.
Muskeliautojen aikakauden päätöksenä pidetään vuotta 1972, kun amerikkalaisautojen hevosvoimat vähenivät tuntuvasti muun muassa uusien päästönormien vuoksi.
Ensimmäisen sukupolven Challengeria valmistettiin vuoteen 1974. Autoja tehtiin yhteensä 168 000. Elokuvaroolin kasvattava maine on nostanut autojen suosiota ja keräilyarvoa.
Vuonna 2008 Dodge lanseerasi Challengerista uuden version, joka ulkomuodoltaan mukailee alkuperäistä tunnistettavasti.