Morris Marina kyhättiin museotekniikasta lakkovahtien varjossa – brittiauto muistetaan legendaarisen huonona, mutta kaupaksi se kävi
Kun historian huonoimmat autot tulevat puheeksi, sekaan mahtuu yleensä useampikin brittiläisen autoteollisuuden tuote.
Kotimaisessakin keskustelussa muistetaan vielä vuosikymmenten jälkeen mainita erityisesti yksi malli: vuodesta 1971 vuoteen 1980 valmistettu Morris Marina.
Marinasta tuli eräänlainen symboli koko brittiläisen autoteollisuuden alennustilalle, joka oli sekoitus vanhentunutta tekniikkaa, työehtoriitoja ja sutaisten tehtyjä päätöksiä.
Marina syntyi hätätilassa. British Motor Holdingsin ja Leyland Motorsin vuoden 1968 fuusion jälkeen syntynyt uusi autoalan jättiläinen, British Leyland (BLMC), huomasi olevansa pulassa. Yrityksellä ei ollut tarjota mitään uutta valtavan suosittua Ford Cortinaa vastaan.
British Leylandin johtaja Donald Stokes tarvitsi ”Cortinan-tappajan” nopeasti. Pakkotilanteessa päädyttiin hyödyntämään olemassa olevaa tekniikkaa ilman merkittäviä uudistuksia. Lopputulemana pääsuunnittelija Harry Webster rakensi 1970-luvun uutuusauton vuoden 1948 Morris Minorin pohjalle.
Takavetoisen Marinan etupää jousitettiin suoraan Minorista perityillä vääntösauvoilla ja jopa jarrut olivat kierrätystavaraa. Takapäässä oli klassinen jäykkä akseli lehtijousin.
Kun yhtiön hyllystä poimittiin sitä, mitä sattui löytymään, lopputuloksena oli auto, joka oli teknisesti vanhentunut jo ensimmäisenä myyntipäivänään.
Kun Marina esiteltiin Cannesissa huhtikuussa 1971, ulkokuori näytti modernilta ja linjakkaalta. Pinnan alla piili kuitenkin katastrofi. Kehitystyössä hosumisen vuoksi ensimmäiset 1,8-litraiset mallit kärsivät vakavasta suunnitteluvirheestä, joka aiheutti lähes hallitsematonta aliohjautuvuutta.
Autolehtien testaajat olivat järkyttyneitä. Autocar-lehden tekninen toimittaja Jeff Daniels muisteli myöhemmin, kuinka auto päätyi mutkissa vastaantulijoiden kaistalle jopa maltillisilla nopeuksilla. Lehdistö haukkui ajo-ominaisuudet vaarallisiksi, ja tehtaan oli pakko tehdä hätäisiä muutoksia jousitukseen juuri ennen markkinoille tuloa.
Jos tekniikka oli vanhaa, valmistusprosessi oli suorastaan kaoottinen. 1970-luku oli Britanniassa militantin ammattiyhdistysliikkeen ja jatkuvien lakkojen kulta-aikaa. Erityisesti Cowleyn tehtailla linjat saattoivat pysähtyä pientenkin kiistojen vuoksi päivittäin.
Tämä näkyi tietenkin karulla tavalla laadussa. Työntekijöiden ja johdon välinen vihanpito johti siihen, että autoja koottiin huolimattomasti aivan tahallaankin. Autoista saattoi puuttua pultteja, verhoilut oli asennettu vinoon tai ruostesuojaus oli unohdettu kokonaan.
– Öljynpainevalo syttyi hetkeksi startin jälkeen. Merkkikorjaamon lausunto: ei vikaa. Auton kulkupuoli oli kohdallaan, mutta jo yli satasen nopeuksissa meno alkoi hirvittää. Pellit olivat kuin hapankorppua. Taisi olla Tuulilasin arvio, että ”maali on vedetty suoraan ruosteiselle pellille”, muuan Marinan omistaja muistelee Autostadium -keskustelupalstalla.
Suomessa Tekniikan Maailma luonnehti Marinaa ominaisuuksiltaan ”arkiseksi ja värittömäksi” ja moitti kovaa sisämelua.
Vaikka Marina oli Suomessa melko halpa, laadussa ja tekniikassa sen mennen tullen kepittäneet japanilaiset ja saksalaiset kilpailijat, kuten Toyota Corolla ja VW Golf, ajoivat brittiauton nopeasti marginaaliin.
Marinan kehnous nousi nuorempienkin autoilijoiden tietoon 2000-luvulla, kun television suosittu brittiläinen autoiluohjelma Top Gear teki siitä kestovitsin, ja alkoi pudotella Marinoiden päälle pianoita.
Kaikesta huolimatta Marina oli kaupallinen menestys ja parhaimmillaan Britannian toiseksi myydyin auto. Siihen olivat syynä ennen kaikkea halpa hinta ja helposti korjattavissa oleva vanhanaikainen tekniikka.
Suomessa Marinan kohtaloksi tuli täyttää vaihtoautohallien takanurkkia. Lopulta huono jälleenmyyntiarvo ja ruoste veivät ne viimeiselle matkalleen.