Minne katosi eduskunnan tiedeväki? Emeritusprofessori Paloheimo paljastaa "päivänselvän selityksen" – Suomenmaa listasi kansanedustajien koulutustaustat
Välillä julkisuuteen nousee keskustelu siitä, pitäisikö politiikassa olla mukana enemmän tohtoreita ja professoreita. Erityisesti professorien puutetta on harmiteltu, sillä juuri akateemikot ovat jatkuvasti alansa uusimman tiedon päällä ja sen myötä johtavia asiantuntijoita.
Länsi- ja Keski-Euroopassa valtiopäivillä istuu huomattavasti enemmän professoris- ja tohtorisihmisiä kuin Suomessa.
Politiikan tutkimuksen emeritusprofessori Heikki Paloheimo kertoo, että tälle on ainakin yksi päivänselvä selitys.
– Suomen vaalijärjestelmä on henkilökeskeisempi kuin melkein missään muussa läntisen Euroopan maassa. Suhteellisen vaalitavan maissa vaali on lähtökohdiltaan pitkien listojen vaali, kuten esimerkiksi Ruotsissa. Vaaleihin liittyvä asetelma synnyttää aivan erilaisen tilanteen kuin Suomessa.
– Muistan noin kaksikymmentä vuotta sitten kysyneeni belgialaiselta kansantaloustieteen professorilta, miten on mahdollista, että hän sekä toimii professorina että istuu parlamentissa. Hän kertoi, ettei hänen tarvitse järjestelmän takia edes tehdä mitään, sillä puolue on asettanut hänet kohtalaisen korkealle sijalle listalla. Kansanedustajana hän sanoi käyttävänsä aikaansa vain niihin asioihin, jotka liittyvät hänen kansantaloustieteelliseen osaamiseensa, Paloheimo kertoo.
Tällaisissa listavaalimaissa on paljon edustajia, jotka eivät juuri tee vaalityötä, ja profiloituvat työssään vain erityisalansa edustajina.
– Suomessakin on erikoistujia, mutta meidän vaalijärjestelmämme on omiaan pohjaamaan siihen, että useimpien edustajien pitää ainakin kohtalaisesti profiloitua moniin erilaisiin asioihin ja oman vaalipiirinsä edustamiseen, emeritusprofessori avaa.
Suomessakin oli käytössä tietynlainen listavaalijärjestelmä aina 1950-luvulle asti.
Vuoteen 1935 asti äänestettiin vetämällä niin sanottu punainen viiva suurikokoiseen äänestyslappuun, joihin oli painettu ehdokkaiden nimet.
Kullakin listalla oli korkeintaan kolme ehdokasta, ja sama ehdokas sai olla mukana useammalla listalla. Äänestäjä veti viivan valitsemansa ehdokkaan kohdalle. Ehdokkaiden järjestys listalla toimi niin, että ensimmäinen sai kokonaisen, toinen puolikkaan ja kolmas kolmasosaäänen.
Äänestäjällä oli myös oikeus vaihtaa ehdokkaiden järjestystä listalla, tai kirjoittaa lippuun muita nimiä. Näillä vaihtoehdoilla ei kuitenkaan lopulta ollut käytännön merkitystä.
Vuonna 1935 vaalilakia muutettiin.
Listan ehdokasmäärä tiputettiin kahteen, eikä järjestyksen muuttaminen ollut enää mahdollista. Vuonna 1951 siirryttiin nykyisen kaltaisiin äänestyslippuihin, joihin ehdokkaiden nimiä ei ole painettu.
1954 siirryttiin yhden henkilön listoihin. Nyt äänestäjä merkitsee valitsemansa ehdokkaan numeron lipussa olevaan ympyrään.
Samoihin aikoihin, eli sotien jälkeen, eduskunnassa laski professorien, 1970-luvulla tohtorien määrä, Paloheimo kuvaa.
– Yleisin poliitikon koulutustausta on siitä asti ollut maisterin tutkinto. Politiikka ammattimaistui 1970-luvulla, ja tällöin tapahtui ehkä suurin muutos.
Sama kaava pätee myös pääministerien kanssa, osittain myös presidenttien. Vuosien 1917 ja 1944 välillä 18 eri henkilöä toimi pääministerin tehtävässä.
Heistä kahdeksan oli myös professoreita, ja kahdella muulla oli tohtorintutkinto. Ainoa korkeakouluttamaton pääministeri ajanjaksolla oli maalaisliittolainen presidentiksikin noussut Kyösti Kallio.
Professoreihin luotettiin itsenäisyyden alkuaikoina laajasti politiikan tehtävissä. Presidenteistä juuri ensimmäinen oli myös professori. Vuosina 1919–1925 valtaa pitänyt K. J. Ståhlberg toimi urallaan hallinto-oikeuden professorina.
Itsenäisyyden alkuaikoina eduskunnan kokoonpano vastasi Paloheimon mukaan melko hyvin koko aikuisväestön ammattitaustaa. Näin oli vielä pitkälti sotien jälkeenkin, mutta eritoten 1970-luvulla eriytyminen jo näkyi. Siinä missä professorien määrä romahti, tippui myös duunaritaustaisten määrä.
Mikä on nykyisen eduskunnan jäsenten koulutustausta? Suomenmaa kävi läpi kaikki 200 kansanedustajaa, ja tästä selvisi, että Paloheimon puheet maisterivallasta pätevät tälläkin vaalikaudella.
Eduskunnassa vaikuttaa tällä hetkellä 80 henkilöä, joiden korkein koulutusaste on maisterin tutkinto, tai siihen vertautuva tutkinto, kuten diplomi-insinöörin tutkinto. Lisensiaatteja on 6, heistä suurin osa lääketieteen lisensiaatteja, sillä lääkärit opiskelevat suoraan lisensiaatiksi asti.
Tohtoreita eduskunnassa on 14. Heistä useampi on tehnyt tutkijan töitä, mutta professoreina heistä ei ole toiminut yksikään.
Ylempi tutkinto yliopistosta on siis tasan puolella kansanedustajista. Joidenkin tutkintonimikkeiden kohdalla tulkinnat tutkinnon vertautuvuudesta maisterin, lisensiaatin tai tohtorin tutkintoon eivät tosin ole yksiselitteisiä.
Hyvin monella kansanedustajalla on myös muita yliopistotutkintoja. Moni on hankkinut ammattinimikkeen tai kandidaatintutkinnon yliopiston kautta. Osan yliopisto-opinnot ovat kesken.
Muualla Euroopassa professorit halutaan korkealle vaalilistoilla, ja tämä kertoo Paloheimon mielestä siitä, että puolueiden kärkeen halutaan sektoriosaamista.
Suomessa siviiliammatin harjoittaminen samanaikaisesti kansanedustajan työn kanssa on erittäin vaikeaa tätä nykyä juuri sen takia, että jokaisen edustajan täytyy pysyä perillä useista asioista. 1970-luvulla näkyi professorien ja ammattipoliitikkojen konflikti, ja mitä ilmeisimmin professorit saivat väistyä.
– Sieltä 70-luvulta alkaen löytyy professoreita, joista voi sanoa, etteivät he tottuneet lainkaan joukkuepeliin, jota tarvitaan puoluepohjaisessa eduskuntatyössä. He eivät olleet kansanedustajina kovin menestyneitä, vaikka heillä oli professorin ammattitausta, Paloheimo kertoo.
– Se on aivan selvä asia, että puolueet ovat jo pitkään olleet poliitikkojen aivan keskeiset kouluttajat.
Eduskuntaryhmittäin tarkasteltuna löytyy jonkinlaisia eroja edustajien koulutustaustoissa.
SDP:n eduskuntaryhmässä (40 edustajaa) on kolme tohtoria, yksi lisensiaatti ja 15 maisteria. Perussuomalaisilla (38) on niin ikään kolme tohtoria, ja maistereita on viisi. Kokoomuksella (38) on neljä tohtoria, lisensiaatti ja 26 maisteria.
Keskustan 31 edustajan ryhmässä on 21 maisteria, tohtorit ja lisensiaatit puuttuvat.
Vihreillä (20 edustajaa) on kaksi tohtoria, kaksi lisensiaattia ja 11 maisteria. Vasemmistoliitolla (16) luvut ovat kaksi tohtoria ja viisi maisteria. RKP:n eduskuntaryhmässä (9) on kuusi maisteria. Kristillisdemokraateilla (5) on maisteri ja kaksi lisensiaattia. Yhden hengen eduskuntaryhmien edustajilla ei ole suoritettuna ylempiä korkeakoulututkintoja.
