Lehmän paikka on laitumella – Mauri Leivon valokuvateos on puheenvuoro lehmien ympärivuotisen ulkoilun puolesta
Porvoolaisen valokuvaajan Mauri Leivon leipätyö on lintujen kuvaaminen. Vastapainoksi hän haluaa välillä suunnata kameransa etsimen kohti jotain kookkaampaa ja verkkaisempaa.
Silloin hän kuvaa usein lehmiä. Leivon mukaan niiden katselu rentouttaa, tuo mielihyvää ja pysäyttää ajankulun.
– Aina kun astelen lehmilaitumen äärelle ja annan katseeni kiertää lehmästä toiseen, tunnen saman tien mielessäni tapahtuvan muutoksen. Askelten ja ruokailun äänet, ruohon nyhtämisen rapsahdukset, sierainten tuhahtelut — niin rauhoittavaa kaikki, hän perustelee.
Leivo on jo pitkään kuljeskellut kameroineen pitkin maaseutua ja ikuistanut lehmien elämää kesäisillä laitumilla. Olosuhteet siihen ovat otolliset, sillä kuvaaja muutti kymmenisen vuotta sitten entiselle karjatilalle.
Tilan pieni navetta toimii nykyisin varastona ja verstaana, mutta ympäristössä on useita virkeitä lypsy- ja lihakarjatiloja. Palkitun luontokirjailijan mielessä alkoi muhia ajatus lehmäkirjasta.
Kustantajakin innostui asiasta, ja huolellisen tiedonkeruun, kenttätyön ja kirjoittamisen jälkeen viime syksynä ilmestyi tieto- ja valokuvateos Lehmilaitumilla.
Leivolle oli alusta asti selvää, että hän kuvaisi lehmiä nimenomaan laitumella. Siellä niiden luontainen käyttäytyminen näkyy aidoimmillaan.
Laiduntaminen on myös vähemmän tunnettua, sillä aiemmin ilmestyneet lehmä- ja karjatalouskirjat käsittelevät lähinnä lehmän hoitoa, ruokintaa, lypsyä ja muita navetassa tapahtuvia toimia.
Leivo on toiselta koulutukseltaan biologi ja halusi havainnoida lehmiä kuten mitä tahansa villieläintä. Mitä paljastuu, kun koti- ja tuotantoeläimen kaapu otetaan lehmän yltä?
Kirjan kuvissa ei näy ainuttakaan ihmistä. Leivo ei nimittäin halunnut, että mikään veisi huomiota teoksen pääkohteilta.
Kirjassa on siis satoja lehmäkuvia ryyditettynä lehmätiedolla ja -havainnoilla. Saattaa kuulostaa tylsältä, mutta tässä tapauksessa ei ole.
Leivo on tarkkaillut ja kuvannut lehmiä kaikkina vuorokauden- ja vuodenaikoina ja mitä vaihtelevimmissa säätiloissa. Lisäksi kuvausten kohteeksi on valikoitunut upea valikoima erilaisia karjoja.
Kuviin on päässyt muun muassa kyyttöjä kansallispuiston nostalgisella perinnetilalla, ylämaankarjaa joulukuisessa lumituiskussa ja angussonnimullikoiden raisua leikkiä kesäyössä.
Suomenkarjaa esiintyy kuvissa ilahduttavan paljon. Kyyttöjen lisäksi laiduntamassa nähdään muutamia lapinlehmiä ja länsisuomenkarjaa.
Kirjan huipentaa kolmen eri karjan tarkkailu kokonaisen vuorokauden ympäri. Leivo havaitsi, että yö on lehmien elämän sosiaalisesti vilkkainta aikaa, jolloin tunnelma ja riehakkuus ovat katossa erityisesti vasikoiden kesken.

Lehmiä pidetään usein tyhminä eläiminä, mutta Leivo on havaintojensa perusteella toista mieltä. Hänen mukaansa lehmillä on hyvät hoksottimet, navetassa niitä vain ei pääse juurikaan esittelemään.
Todellisuudessa lehmä saattaa oppia uusia asioita jopa paremmin tai nopeammin kuin koira. Lehmä voi tuntea esimerkiksi oman nimensä ja tunnistaa tietyn hoitajansa olemuksesta, eleistä ja käyttäytymisestä, vaikka työntekijät käyttäisivät täsmälleen samanlaisia vaatteita.
Viitasaarella Leivo pääsi kerran todistamaan, kuinka eräs tyttöporukka oli opettanut hiehot hyppäämään esteitä ja vetämään hevoskärryjä.
– Nuorten lehmien lihasten- ja kehonhallinta sekä oivallus- ja oppimiskyky osoittautuivat ällistyttäviksi, ja mikä parasta, ne selvästi nauttivat ja motivoituivat tehtävistä, hän kertoo.
Mielenkiintoisimpia havaintoja Leivo teki lehmien keskinäisistä sosiaalisista suhteista. Varsinkin lypsylehmien joukossa vallitsi tarkka arvojärjestys, jossa alempana olevia simputettiin armotta.
Kyyttölaumassa alempiarvoiset lehmät joutuivat esimerkiksi makoilemaan ladossa likaisilla kohdilla, kun taas lauman johtaja Justiina ja Oreli-sonni olivat aina puhtaita. Justiina saattoi myös mielivaltaisesti estää nuorempien emolehmien pääsyn latoon.
– Omien havaintojeni mukaan lehmälaumoissa korkea-arvoiset käyttäytyvät aika usein koppavasti ja arvoaan korostaen, suorastaan teinimaisen häijysti, Leivo toteaa.
Lehmän aseman laumassa ratkaisevat yleensä ikä, koko, paino, poikimamäärä ja luonne. Johtajana toimi tavallisesti vanha, isokokoinen ja paljon synnyttänyt lehmä.
Vaikka laitumella asustaisi sonni, sekään ei yleensä peittoa arvojärjestyksessä lauman matriarkkaa.

Kuvaaja pääsi todistamaan kenttätyönsä aikana muutamia kiivaita välienselvittelyitä niin emolehmien kuin sonnienkin kesken.
Itäuusmaalaisella lypsykarjatilalla lapinlehmä ja jersey yrittivät kellistää toisensa maahan punnertamalla vastustajan takajalan ilmaan. Toinen lapinlehmä saapui puolustamaan toveriaan, mutta tappelu keskeytyi vasta yli puolen tunnin kuluttua, kun paikalle ilmestyi kaksi isoa ayrshirea ja vielä isompi holstein.
Toisaalta Leivon tarkkailemat lehmät näyttivät myös muodostavan tiiviitä ystävyyssuhteita jopa yli roturajojen. Samalla tilalla sattui eräänä kesäyönä liikuttava tapaus, kun yksi lapinlehmistä lähti kiirehtimään laitumen takaosasta kohti navettaa ammuen kovaan ääneen.
Navetasta tuli ulos ayrshire, ja lehmät kohtasivat laitumen etuosassa.
– Lapinlehmä tervehtii navetasta tulijaa ja vaikuttaa samalla huojentuneelta. Sitten parivaljakko, selvästikin kaverukset, lähtevät yhtä matkaa muun lauman luo.
Leino näkee laiduntamisen lehmien perustarpeena, osana lehmuutta. Hän kirjoitti syyskuussa ilmestyneessä kirjassa toivovansa, että uudessa eläinten hyvinvointilaissa kaikille lehmille taattaisiin oikeus päästä kesäisin laitumelle.
Pitkään valmisteltu laki hyväksyttiin maaliskuussa, ja sen mukaan lypsylehmien ulkoilua lisätään toiminnassa olevissa parsinavetoissa pidentämällä jaloitteluvelvoitetta aiemmasta 60 päivästä 90 päivään vuodessa. Lisäksi investointitukea myönnetään jatkossa vain sellaisten pihattojen rakentamiseen, joiden yhteydessä on jaloittelutarha tai laidun.
Leivo kuvasi lehmiä myös talvella ja puhuu vahvasti niiden ympärivuotisen ulkoilun puolesta. Talviulkoilu on lisääntynyt Suomessa 2000-luvulla, ja nykyisin noin kymmenesosa lehmistä käy ulkona vuoden ympäri.
Leivon mukaan lehmät sietävät kylmää paljon paremmin kuin kuumaa, eikä ilmasto ole esteenä talviulkoilulle ainakaan eteläisessä Suomessa. Päinvastoin sen on havaittu parantavan lehmien terveyttä monella tavoin.

Kuvaaja havaitsi, että lehmät halusivat viettää aikaansa laitumella myös silloin, kun siellä ei ollut ruohoa syötäväksi. Lypsykarjatilan ayrshiret ja holsteinit riemuitsivat lumiselle laitumelle pääsystä hyvällä säällä, mutta lumituiskulla suurin osa jäi tulpaksi navetan ovensuuhun.
Sen sijaan ylämaankarja ja kyytöt eivät säätä säikähtäneet. Pitkäkarvaiset highlanderit on kuin tehty Suomen talviin, mutta myös kyytöt viihtyivät hyvin ulkona lumisateessa, vaikka niillä olisi ollut täysi vapaus mennä sisätiloihinkin.
– Seisoskellessaan ja märehtiessään ne vain kääntävät ahterin tuulta pain, pistävät silmät kiinni ja jauhavat märepalaa levollisen ja tyytyväisen oloisina, Leivo kuvailee.
Mauri Leivo: Lehmilaitumilla. Docendo, 271 s.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä marraskuussa 2022. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä. Lehden voit tilata täältä.