Lapin sota | Mannerheim-ristejä myönnettiin jatkosodan jälkeenkin – kahdeksan nimitysperustetta kertoo, että sotaa käytiin tosissaan
Mannerheim-ristin ritarit tunnetaan harvana ja valittuna joukkona, joille myönnettiin kyseinen korkein sotilasansiomerkki jatkosodan saavutuksista.
Välillä saattaa unohtua, että Mannerheim-ristejä myönnettiin myös Lapin sodan ansioista. Myös talvisodan ansiot saattoivat vaikuttaa, kun ristejä jatko- ja Lapin sotien aikana myönnettiin.
Ketkä saivatkaan ristin Lapin sodan ansioistaan?
Kaikkiaan Mannerheim-ristin ritareita nimitettiin 191. Heistä viimeinen nimitettiin sotien jo loputtua, ja hän onkin ainoa rauhan aikana nimityksen saanut, olkoonkin, että juridinen sotatila vielä olikin voimassa.
Lapin sodan ollessa käynnissä 15.9.1944–27.4.1945 ritareita nimitettiin 39. Suurin osa heistä sai ristinsä jatkosodan ansioiden perusteella, mutta Lapin sota oli syynä kokonaan tai osittain useammassa nimityksessä.
Kaikissa nimityksissä ovat perusteluina myös aiempien sotien ansiot. On epäselvää, olivatko ne Lapin sodan ansioiden ohella vain lisäperuste vai olisivatko ristit jääneet saamatta ilman aiempia toimia. Voi kuitenkin arvioida, että osa risteistä olisi jäänyt saamatta ilman Lapin sodan onnistumisisia.
Lapin sodan tapahtumat ovat nimitysperusteissa yhteensä kahdeksalla ritarilla.
Suurin osa kahdeksasta nimityksestä liittyi yhdessä ratkaisevassa Lapin sodan taistelussa tehtyihin saavutuksiin, mutta ensimmäinen tuli ansioista ehkä hieman yllättävässäkin taistelussa.
Lapin sodan ensimmäinen taistelu kun käytiin mahdollisimman kaukana Lapista.
Pohjois-Suomessa oli tarkoitus aluksi noudattaa vuosien aseveljeyteen sopivaa sopimusta, jonka mukaan Saksa vetäytyisi hallitusti, ja Suomi seuraisi perässä näytellen sotivansa. Näin Suomi täyttäisi nimellisesti Neuvostoliiton rauhanehdon saksalaisten ajamisesta maasta.
Pohjoisessa ei ollut aikomusta käydä oikeaa sotaa, mutta Lapin sodan ensimmäisenä päivänä käytiin aivan oikeaa sotaa etelässä Suursaaressa. Tuosta taistelusta 15. syyskuuta 1944 Lapin sodan katsotaan alkaneen, vaikka Suursaari onkin Lapista katsoen aivan toisella puolen Suomea.
Saksa yritti valloittaa Suomenlahdella sijaitsevan Suursaaren suomalaisilta omaksi tukikohdakseen Neuvostoliittoa vastaan. Suomi torjui maihinnousun saaden Neuvostoliitolta apua. Tuo jäi ainoaksi kerraksi, kun Suomi ja Neuvostoliitto taistelivat kanssasotijoina yhteistä vihollista vastaan.
Suursaaren puolustusta johti everstiluutnantti Martti Miettinen. Miettinen onnistui Suursaaren puolustamisessa ja saksalaisten kukistamisessa niin hyvin, että hänet nimitettiin 2. lokakuuta Mannerheim-ristin ritariksi numero 152.
– Joutuessaan 14.–15.9.44 saksalaisten taholta yllätetyksi osoitti everstiluutnantti Miettinen henkistä lujuutta ja suurta johtajakykyä syntyneessä vaikeassa tilanteessa. Määrätietoisen varmasti ja välittömän nopeasti toimien hän ryhtyi vastatoimenpiteisiin, jotka johtivat meille suhteellisen pienin tappioin saaren puhdistamiseen ja huomattavan vankimäärän ottamiseen, nimitysperusteissa luki.
Vuonna 1903 syntynyt Miettinen kuoli 72-vuotiaana toukokuussa 1976. Hän yleni urallaan aina kenraaliluutnantiksi asti. Ammattiupseerin vuosiin mahtui sotaylioikeuden jäsenyys asekätkentäjuttua käsiteltäessä, sotilasasiamiehen pesti Moskovassa sekä esimerkiksi meripuolustuksen ja tykistön tarkastajuudet ja Uudenmaan sotilasläänin komentajuus.
Suursaarella oli myös suuri poliittinen merkitys. Suomi sai heti välirauhan alkumetreillä osoitettua Neuvostoliitolle, että se taistelee saksalaisia vastaan tosissaan. Suomenmaa kertoi Suursaaren taistelusta jutussaan viime syyskuussa, jolloin Suursaaren taistelusta tuli kuluneeksi 80 vuotta.
Lopuista seitsemästä ritarirististä viisi tai kuusi tulivat eritoten yhden taistelun ansioista.
Lapin sodan uhkarohkein operaatio oli Röytän maihinnousu Torniossa. Operaatio oli menestys, ja Suomi sai tärkeän sillanpääaseman saksalaisia vastaan operointiin heti sodan ensimmäisinä viikkoina. Tämä taistelu tuotti mainitut viisi tai kuusi ritaria.
Lapin sodassa suomalaisia komentaneella kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuolla oli suuri merkitys Tornion maihinnousun suunnittelijana ja komentajana, mutta hän sai Mannerheim-ristin vain osin Tornion takia. Hänen myöntöperusteluissaan ei mainita Torniota, mutta sen voi olettaa olleen tärkeä peruste, vaikka Siilasvuota moitittiinkin omavaltaisuudesta operaatiossa.
– Välirauhan teon jälkeen joutui kenraaliluutnantti Siilasvuo jälleen Pohjois-Suomeen, missä hänen tehtävänään oli välirauhanehtojen mukaisesti tämän maamme osan vapauttaminen saksalaisista joukoista. Operation, joka monessa suhteessa oli erittäin vaikea ja mittasuhteiltaan varsin valtava hän johti päättävästi ja vauhdikkaasti mitä moninaisimmat esteet voittaen, perusteissa kerrotaan.
Ristin myöntämisen perusteissa puhutaan toisin sanoen koko Lapin sodan johtamisesta. Suomenmaa kertoi Siilasvuosta tarkemmin 12. huhtikuuta ilmestyneessä artikkelissa.
Siilasvuo oli Mannerheim-ristin ritari numero 183. Nimityspäivä oli 21. joulukuuta 1944.
Lapin sota toi kahdelle upseerille peräti toisen Mannerheim-ristin.
Kenraalimajuri Aaro Pajari (1897–1949) oli sotinut monta sotaa. Hän johti joukkuetta ja komppaniaa jo Suomen sisällissodassa, osallistui Aunuksen retkeen ja vastasi talvisodan ensimmäisestä merkittävästä voitosta. Hänen onnistui lyödä neuvostojoukot Tolvajärvellä 12. joulukuuta 1939. Jatkosodassa hän onnistui läpimurrossa Kannaksella ja valtasi 1942 Suursaaren Neuvostoliitolta takaisin Suomelle.
Ensimmäisen kerran Pajari sai Mannerheim-ristin 14. syyskuuta 1941. Syynä olivat etenkin onnistuneet hyökkäykset Karjalankannaksella.
Lapin sodassa Pajari onnistui hyvin Tornion operaatiossa, joka toi hänelle toisen Mannerheim-ristin. Perusteluissa Pajarin ja hänen joukkojensa toimia kehutaan rohkeiksi ja sitkeiksi.
– Kenraalimajuri A. O. Pajari osallistui divisioonan komentajana Pohjois-Suomen puhdistukseen. Tällöin hän rohkealla operatiolla valtasi Tornion kaupungin ja kävi sen omistuksesta erittäin sitkeän taistelun. Tämä vaihe vaikutti merkittävällä tavalla Tornion ja Kemin kaupunkien säästymiseen suuremmilta hävityksiltä ja loi samalla jatkuville operatioille uuden edullisen lähtötilanteen.
Toinen Lapin sodan myötä tuplaritariksi päässyt henkilö oli eversti Martti Aho.
Vuonna 1896 syntynyt Aho oli Pajarin tavoin ottanut osaa sisällissotaan ja Aunuksen retkeen. 1920- ja 1930-luvuilla hän toimi pääosin rajaupseerina.
Talvisodassa hän toimi pataljoonankomentajana haavoittuen kahdesti. Jatkosodassa Aho oli valtaamassa Petroskoita ja torjumassa suurhyökkäystä Tali-Ihantalassa, jolloin myös haavoittui.
Ensimmäinen Mannerheim-risti tuli Ahon ansioista kesän 1941 hyökkäysvaiheessa. Hän onnistui usein etenemään nopeasti, jolloin tärkeää infrastruktuuria säästyi suomalaisten käyttöön, ja vihollisen tulivoimaista raskasta materiaalia saatiin tuhottua.
Lapin sodassa Aho ansioitui torjuessaan saksalaisten vastahyökkäyksiä Torniossa.
– Eversti Aho on toiminut Tornion puolustuksessa 6.10. lähtien vastahyökkäyksen johtajana erikoisen tuloksellisesti. Hän tunkeutui rykmentteineen vihollisen pohjoisen ja itäisen rintaman välistä vihollisen pohjoisen rintamalohkon selustaan motittaen vihollisen etummaiset osat. Kaksi vuorokautta taisteli rykmentti erittäin vaikeissa olosuhteissa kaikkia vihollisen läpimurtoyrityksiä sekä kevennyshyökkäyksiä vastaan kunnes 8 p:n illalla vihollisen jäljelle jääneet osat – n. 500 miestä – antautuivat, Ahon saavutuksia kuvaillaan nimityskirjelmässä.
Sekä Pajari että Aho nimitettiin 16.10.1944 ritareiksi toistamiseen. He pysyivät ritareina numero 12 ja 52.
Martti Aho toimi sodan jälkeen ensin Rovaniemellä ja Raahessa sotilaspiirien päällikkönä ja loppu-uransa siviilitöissä laivaus- ja ahtausalalla. Hän kuoli kesäkuussa 1968 Kokkolassa 71-vuotiaana.
Ritareista yksi myös kaatui Lapin sodassa. Hänen Mannerheim-ristinsäkin myönnettiin postuumisti.
Pentti Valkonen syntyi vuonna 1911 Kannaksen Sakkolassa. Jatkosotaan hän lähti Suomussalmen rintamalta. Valkonen on myöhemmin saanut kyseenalaista mainetta upseerina, joka määräsi pasifisti Arndt Pekurisen teloittamisesta.
Tornion taisteluissa majuri Valkonen ansioitui useissa asioissa, joista Mannerheim-ristin ritariuden nimitysperusteissa kerrotaan seuraavasti.
– Tornion maihinnousutaisteluissa sai majuri Valkonen tehtäväksi hyökätä Kemin suuntaan pelastaakseen vihollisen miinoittamat sillat tuholta. Taitavasti johtaen pataljoonaa otti majuri Valkonen yllättäen kaksi perättäistä suurta kaksoissiltaa, niin yllättävästi, ettei viholliselle jäänyt mahdollisuutta panosten laukaisemiseen. Hän sulki pataljoonallaan yht’aikaa kaksi perättäistä siltaa saarroksiin niitä puolustavine vihollisjoukkoineen ja laukaisi muodostamansa motit lyhyessä ajassa saaden myös erittäin huomattavan sotasaaliin, mm. raskaan 87 m/m it.patterin ammuksineen ehjänä sekä useita kymmeniä kuorma-, henkilö- ja erikoisautoja.
– Erityisesti mainittakoon hyökkäys saarroksissa olevaa it.patterilla ja pst.tykillä vahvistettua vihollista vastaan. Hyökkäys vei täydelliseen tulokseen erittäin pienin tappioin. Majuri Valkonen on tässä taisteluvaiheessa henkilökohtaisella taidollaan, tarmollaan ja rohkeudellaan pelastanut valtakunnalle suunnattomia taloudellisia arvoja.
Valkonen kaatui 33-vuotiaana Alatorniossa 6. lokakuuta 1944 Tornionjokilaakson taisteluiden aikana. Seuraavana päivänä hänet nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi numero 156.
Wolf Halstista tuli Mannerheim-ristin ritari numero 157 16. lokakuuta 1944.
Halsti kouluttautui ammattisotilaaksi, mutta teki suurimman osan urastaan kuitenkin siviilitöitä vakuutusalalla.
Vuonna 1905 syntynyt Halsti oli sisällissodan aikaan vasta 12-vuotias, mutta uskaliaana poikana lähti vanhemmiltaan salaa maihinnousseiden Suomen valkoisia tukeneiden saksalaisten tulkiksi, joiden kanssa kulki Helsinkiin ja Hämeenlinnaan.
Ennen talvisotaa Halsti toimi toimistoupseerina. Saksan-opintomatkallaan 1937 hän tapasi myöhemmin legendaarisen maineen saavuttaneen Erwin Rommelin. Talvisodassa hän toimi huoltoupseerina osallistuen myös taisteluihin.
Halsti oli myös tuottelias kirjailija. Välirauhan aikaan hän kirjoitti päämajan suututtaneita artikkeleita Suomen Kuvalehteen. Halsti kirjoitti ne salanimellä, joka sattui olemaan sama kuin myöhemmin presidentiksi nousseen Urho Kekkosen kirjoittajanimi. Halstin Pekka Peitsi -artikkelit jäivät kymmenkuntaan tekstiin.
Kuohuntaa ja sensuuria Halsti kohtasi jo talvisodan kynnyksellä Suomen puolustaminen -teoksensa takia.
Jatkosodassa Halsti toimi huolto- ja esikuntapäällikkönä. Lapin sodassa hänkin ansioitui Torniossa, mistä nimitysteksti kertoo seuraavaa.
– Eniten on everstiluutnantti Halsti joutunut ansioitumaan nykyisissä pohjoisrintaman taisteluissa Tornion operatioissa. Hän johti ensimmäistä maihinnousuosastoa 1.10.44 Tornioon sekä valtasi rohkealla ja ripeällä yllätyksellä vartioidut Tornion sillat, suuren saksalaisen leiri- ja varastoalueen sekä kaupungin. Sen jälkeen hän ryhtyi nopeasti laajentamaan sillanpääaluetta, joten apujoukkojen saapuminen 2. p:stä lähtien oli turvattu. Saksalaisten aloitettua 4. p:nä aamusta voimakkaan sekä tykistöllä, panssareilla ja ilma-aseella tehokkaasti tuetun vastahyökkäyksen johti everstiluutnantti Halsti puolustusta rykmentillään Kemin suunnassa lyöden kerta toisensa jälkeen monet sisäänmurrot takaisin, itse aina henkilökohtaisesti edessä johtaen vastatoimintaa, upseereilleen ja joukoilleen esimerkkiä näyttäen.
– Tornion taistelujen päätyttyä johti hän erikoisen sitkeästi ja joukkojaan eteenpäin kannustaen etujoukkoa 150 km Torniosta Rovaniemelle saakka, mihin etenemiseen hän käytti aikaa vain 1 viikon.
Halsti jatkoi kirjoittamista sodan jälkeen ja oli myös poliittinen kommentaattori. Hän johti Paasikivi-seuraa, ja osallistui esimerkiksi poikkeuslakikeskusteluun vastustaen Kekkosen vuoden 1973 uudelleenvalintaa ilman presidentinvaaleja.
Wolf Halsti kuoli vuonna 1985 79 vuoden iässä Joutsassa.
Lisenssi / Wikimedia Commons)
Everstiluutnantti Kalervo Loimu oli ”Tornion operation alkaessa esikuntapäällikkönä ja sen kriitillisimmässä vaiheessa 5.10. lähtien rykmentin v.s. komentajana”.
– Erikoisesti viimemainitussa tehtävässä, jolloin vihollinen oli kaksi kertaa pakottanut rykmentin perääntymään Tornion pohjoispuolelta Ala-Vojakkalasta kaupunkia kohden ja jolloin sen rintama oli jo murtumaisillaan 1 1/2 km kaupungista sen vakinaisen komentajankin kadottaessa uskonsa, pelasti everstiluutnantti Loimu henkilokohtaisella rohkeudellaan, tarmollaan ja taidollaan tilanteen, sekä käytännöllisesti katsoen koko retken päättymästä katastrofiin. Määrättynä rykmentin komentajaksi johti hän itse monta vastaiskua komppanian komentopaikasta käsin, liikkui väsymättä kaikkialla eikä vetänyt omaa komentopaikkaansa askeltakaan taaksepäin. Niinpä taistelujen päätyttyä hänen komentopaikkansa oli 300 m:n päässä etulinjasta.
– Tornion taistelujen jälkeen johti hän toisena portaana rykmenttiään Rovaniemelle saakka, toimien Roista lähtien jälleen hyvin ansiokkaasti etujoukon komentajana vaikeissa olosuhteissa.
Kalervo Loimukin oli ammattiupseeri. Talvisodassa hän toimi huolto- ja esikuntaupseerina, jatkosodassa rykmentinkomentajana.
Lapin sodassa hän jatkoi loppuun asti taisteluosasto Loimun vastatessa viimeisestä vaiheesta ryhmä Puroman kanssa. Käsivarren asemasotaa kesti huhtikuun 27. päivään 1945 asti, ja tuohon päättyi sotahistoria Suomen maaperällä. Suurin osa joukoista oli kotiutettu joulukuuhun 1944 mennessä, ja Käsivarren asemasotaa kävivät lähinnä nuoret asevelvolliset, mistä johtuu nimi lasten ristiretki, joka toki on tuttu nimitys jo kauempaa historiasta.
Sotilasuralla everstiluutnantti jatkoi vuoteen 1950. Halstin tapaan hän siirtyi vakuutusalalle. Vuonna 1906 syntynyt Kalervo Puroma, Mannerheim-ristin ritari numero 158 (nimityspäivä 16.10.1944) kuoli 1975 Helsingissä 69 vuoden iässä.
Viljo Laakso muistetaan viimeisenä Mannerheim-ristin ritarina. Hän oli myös ainoa rauhan aikana nimitetty ritari. Ritari numero 191 nimitettiin 7. toukokuuta 1945, kun Suomi ei enää käynyt sotaa. Sotatila säilyi tosin virallisesti vielä vuosia, mutta tämä oli lähinnä hallinnollinen kuollut kirjain.
Pälkäneellä 1895 syntynyt Laakso oli yksi jääkäreistä, jotka hankkivat sotilaskoulutuksensa vuodesta 1915 alkaen Saksasta. Hän saapui takaisin Suomeen ensimmäisten jääkärien joukossa syksyllä 1917 alkaen aseistaa ja kouluttaa Pohjanmaan suojeluskuntalaisia.
Laakso oli mukana sisällissodan ensimmäisessä taistelussa Laihian Hulmilla, kun suojeluskunnat riisuivat venäläisjoukot aseista.
Laakso työskenteli sisällissodan jälkeen useita vuosia suojeluskuntien palveluksessa. Hän kuitenkin palasi vakinaiseen armeijaan saatuan kapteenina viran Tampereelta, josta jatkoi Porin rykmenttiin.
Talvisodassa Laakso taisteli Summan lohkolla ja jatkosodassa Laatokan pohjoispuolella. Välirauhan aikana hän toimi jälleen suojeluskunnassa, nyt majurin arvoisena. Everstiluutnantiksi hän yleni kesällä 1941.
Heinäkuussa 1944 Laakso sai komentoonsa ”Tuntemattoman sotilaan” rykmentin JR 8:n. Tämän johdossa hän jatkoi myös Lapin sotaan.
Elokuussa 1941 Laakso astui polkumiinaan. Hänen oikea jalkansa piti amputoida puoleen säärtä saakka. Puujalkaritarina myöhemmin tunnettu sotilas jatkoi sinnikkäästi työtään, ja Lapin sodassa hän ansioitui Mannerheim-ristin arvoisesti.
– Pohjois-Suomen sotaretkellä saksalaisia vastaan johti hän sitä rykmenttiä, joka etumaisena eteni Yli-Torniolta aina Palojoensuuhun saakka murtaen lujaa vastarintaa tekevän vihollisen puolustusasemat. Erityisesti everstiluutnantti Laakso kunnostautui Kolarin ja Muonion taisteluissa, jolloin hänen onnistui henkilökohtaisesti johtamillaan yksiköillä pelastaa vihollisen tuhotöiltä Sieppijärven, Kihlangin, Kangasjärven ja Yli-Muonion kylät. Ensiksimainitussa paikassa mm. henkilökohtaisesti ampumalla kylää sytyttävän polttopartion ja jälkimmäisessä kuljettamalla valtaamallaan amfibiovaunulla tykistön tulenjohtajan vesistön yli vihollisen puolelle, jolloin yllättävästi avatulla tykistötulella saatiin estetyksi kylän hävittäminen, nimitysperustelu kertoo.
Sodan jälkeen Viljo Laakso siirtyi siviiliin ensin sahanjohtajaksi ja sitten muutaman jo mainitun ritarin tavoin vakuutusalalle. Hän kuoli 55-vuotiaana Rengossa vuonna 1950.
Juttu on julkaistu Suomenmaassa aiemmin 21.4.2025.
Lähteitä