Unkari 1956 | János Kádár oli kansannousun petturi ja gulassikommunismin luoja – menneisyyden taakka painoi Unkarin johtajaa viime hetkiin

Unkarin kansannousu

Toukokuun 2. päivän yönä vuonna 2007 Budapestin Kerepesin hautausmaalla tapahtui outo ja makaaberi episodi.

Tuntemattomat tunkeutujat avasivat Unkarin pitkäaikaisen kommunistijohtajan János Kádárin (1912-1989) hautapaikan ja veivät hänen kallonsa ja osan luistaan. Samalla vietiin hänen vaimonsa Mária Tamáskan uurna. Hautapaikan läheisyyteen maalattiin viesti: ”Murhaajat ja petturit eivät saa levätä pyhässä maassa. 1956–2006.”

Haudanryöstäjien kohteena oli yksi kylmän sodan ja Itä-Euroopan historian ristiriitaisimmista hahmoista. Kádár hallitsi Unkaria yli kolme vuosikymmentä. Hän oli kansannousun kukistamiseen osallistunut kommunistidiktaattori, mutta myös pragmaattinen uudistaja, joka rakensi maahansa itäblokin oloissa poikkeuksellisen vapaamuotoisen yhteiskunnan.

Kádárin valtakausi oli täynnä paradokseja. Mies, joka auttoi murskaamaan kansansa vapaustaistelun, nousi myöhemmin monien unkarilaisten silmissä arjen turvallisuuden takaajaksi. Lopulta hänen valtajärjestelmänsä mureni ja vuoden 1956 traumaattiset tapahtumat palasivat julkiseen keskusteluun.

Kun Unkarin kansannousun alkamisesta on nyt tasan 70 vuotta, Kádárin tarina muistuttaa myös siitä, kuinka vaikeaa menneisyyden kanssa on tehdä rauha.

János Kádárin köyhä ja karu lapsuus jätti jälkensä tulevaan puoluejohtajaan. Nuoruudessaan hän kiinnostui shakista ja politiikasta ja liittyi kommunistiseen liikkeeseen aikana, jolloin Unkarin kommunistinen puolue toimi laittomana. Hän otti käyttöön peitenimen Kádár, joka tarkoittaa unkariksi tynnyrintekijää.

Toisen maailmansodan aikana Kádár toimi kommunistien maanalaisessa organisaatiossa. Kun Neuvostoliiton tukemat kommunistit nousivat sodan jälkeen Unkarissa valtaan, Kádár eteni nopeasti puoluehierarkiassa.

Stalinistisen diktaattorin Mátyás Rákosin hallinnossa menestys ei taannut turvallisuutta. Kádár oli itse osallistunut kommunistihallinnon vallankäyttöön, mutta joutui lopulta saman järjestelmän uhriksi. Hänet pidätettiin vuonna 1951 ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.

Kádár vapautettiin heinäkuussa 1954 Stalinin kuoleman jälkeisessä poliittisessa suojasäässä. Kidutukset ja vankilakokemus antoivat hänelle omakohtaisen käsityksen stalinistisen terrorin toimintatavoista, mutta eivät tehneet hänestä järjestelmän vastustajaa.

Lokakuun 23. päivänä 1956 Budapestissa alkanut opiskelijoiden mielenosoitus laajeni nopeasti kansannousuksi Neuvostoliiton valta-asemaa ja Unkarin stalinistista järjestelmää vastaan.

Draaman ytimeen nousivat kaksi miestä: Imre Nagy ja János Kádár. Aluksi heidän tiensä kulkivat rinnakkain. Nagy palasi pääministeriksi, ja Kádár nousi uudelleenjärjestäytyneen kommunistisen puolueen johtoon ja hallitukseen.

Kansannousu ei ollut yhtenäinen poliittinen liike. Sen piirissä vaadittiin muun muassa neuvostojoukkojen vetämistä, poliittisia vapauksia ja stalinistisen hallinnon purkamista. Marraskuun alkuun mennessä Nagy ja Kádár olivat kuitenkin valinneet eri suunnat.

Nagy ilmoitti 1. marraskuuta Unkarin puolueettomuudesta ja maan irtautumisesta Varsovan liitosta. Ratkaisu uhkasi Neuvostoliiton asemaa Itä-Euroopassa. Kádár puolestaan siirtyi Neuvostoliiton johdon tueksi ja matkusti salaa Moskovaan, jossa valmisteltiin kansannousun sotilaallista murskaamista ja uuden hallituksen muodostamista.

Kádárin tarkkoja motiiveja on vaikea määritellä yksiselitteisesti. Hän saattoi pitää Neuvostoliiton väliintuloa väistämättömänä ja pelätä vanhan stalinistisen johdon paluuta. Joka tapauksessa hän asettui kansannousua vastaan ja hyväksyi valtansa perustaksi Neuvostoliiton sotilaallisen tuen.

Marraskuun 4. päivänä 1956 Neuvostoliitto käynnisti suurhyökkäyksen, joka tunnetaan nimellä operaatio Pyörremyrsky. Neuvostotankkien vyöryessä Budapestiin Nagy piti viimeisen radiopuheensa ja haki myöhemmin turvaa Jugoslavian suurlähetystöstä.

Samaan aikaan Kádár ilmoitti uuden, niin sanotun työläisten ja talonpoikien hallituksen muodostamisesta. Hänestä tuli kansannousun kukistaneen järjestelmän johtaja – ja monien unkarilaisten silmissä kansallinen petturi.

Kansannousun kukistamista seurasi laaja poliittinen vaino. Uusi hallinto pyrki palauttamaan kommunistisen puolueen vallan pidätyksillä, oikeudenkäynneillä ja teloituksilla.

Noin 200 000 unkarilaista pakeni länteen. Kymmenet tuhannet joutuivat oikeudellisten tai hallinnollisten rangaistusten kohteiksi, ja kansannousuun liittyvissä poliittisissa oikeudenkäynneissä teloitettiin yli 200 ihmistä. Kádárin hallinto ei ollut vain Moskovan määräysten passiivinen toteuttaja, vaan sillä oli keskeinen vastuu kostotoimista.

Kaikkein synkimmäksi symboliksi nousi Imre Nagyn kohtalo.

Nagy oli saanut turvapaikan Jugoslavian suurlähetystöstä. Marraskuussa 1956 Kádárin hallinto antoi hänelle turvatakuun, jonka perusteella hän saattoi poistua rakennuksesta. Lupaus ei pitänyt. Nagy pidätettiin, kuljetettiin Romaniaan ja palautettiin myöhemmin Unkariin salaisesti järjestettyä oikeudenkäyntiä varten.

Kesäkuun 16. päivänä 1958 Nagy, entinen puolustusministeri Pál Maléter ja toimittaja Miklós Gimes teloitettiin hirttämällä. Heidät haudattiin merkitsemättömiin hautoihin syrjään virallisista hautauspaikoista.

Kádárin hallinnon vastuu Nagyn kohtalosta oli kiistaton. Entisen toverin teloitus osoitti, kuinka pitkälle uusi puoluejohtaja oli valmis menemään vakiinnuttaakseen asemansa Moskovan tukemana hallitsijana.

Länsimaissa Kádár nähtiin pitkään Neuvostoliiton nukkehallitsijana ja kansannousun verisenä tukahduttajana. Kádár ymmärsi kuitenkin pian, ettei maata voisi hallita loputtomiin pelkällä pelolla.

Kádárin hallinto alkoi vähitellen muuttaa linjaansa. Vuosien 1962–1963 armahdukset vapauttivat suuren joukon poliittisia vankeja, vaikka kaikkia kansannousuun liittyneitä ei vapautettukaan heti eikä järjestelmä demokratisoitunut.

Kádárin politiikan tunnuslauseeksi tuli ajatus: ”Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme.” Se kuvasi siirtymää Rákosin avoimen terrorin järjestelmästä joustavampaan, arkielämän tasolla vähemmän tunkeilevaan autoritaariseen hallintoon.

Näin syntyi niin sanottu gulassikommunismi. Sen epävirallinen yhteiskuntasopimus oli selvä: kansalaisilta odotettiin poliittista kuuliaisuutta, mutta vastineeksi he saattoivat saada suhteellisen turvallisen ja ennustettavan arjen.

Monipuoluejärjestelmää tai vapaata poliittista kilpailua ei sallittu, ja vuoden 1956 tapahtumien avointa käsittelyä rajoitettiin. Silti yksityiselämässä oli enemmän liikkumatilaa kuin monissa muissa itäblokin maissa.

Vuonna 1968 käyttöön otettu uusi talousmekanismi lisäsi yritysten päätösvaltaa ja toi suunnitelmatalouteen markkinatalouden elementtejä. Rajoitettu yksityisyrittäjyys ja pienimuotoinen kaupankäynti olivat mahdollisia. Monille unkarilaisille avautui tilaisuus hankkia viikonloppumökki, auto ja muita kulutushyödykkeitä, joita oli muualla sosialistisessa Euroopassa vaikeammin saatavilla.

Unkarista tuli itäblokin suhteellisen vauras ja vapaamuotoinen maa. Länsimaisia matkailijoita saapui Budapestiin, yhteydet länteen vilkastuivat ja matkustaminen länsimaihin oli mahdollista, vaikka siihen liittyi rajoituksia.

Kádárin suosio ei perustunut yksinomaan propagandaan. Osa unkarilaisista arvosti aidosti vakaampaa arkea, kulutustavaroiden saatavuutta ja sitä, ettei valtio puuttunut jokapäiväiseen elämään yhtä aggressiivisesti kuin Rákosin aikana.

Kompromissilla oli silti hintansa. Opposition toimintaa valvottiin, poliittisia vapauksia rajoitettiin ja kommunistipuolue säilytti monopolinsa. Gulassikommunismi ei poistanut diktatuuria, vaan teki siitä siedettävämmän osalle kansalaisista.

Gulassikommunismin menestys ei ollut niin kestävällä pohjalla kuin parhaimpina vuosina saattoi näyttää.

Unkari hyötyi Neuvostoliiton energiatoimituksista ja sai lainoja kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta. Vuoden 1973 öljykriisi ja vuoden 1979 energiakriisi vaikeuttivat talouden tilannetta. Velkaantuminen kasvoi, talouskasvu hidastui ja elintason nousu menetti vauhtiaan.

1980-luvulla talousongelmat syvenivät. Länsimaisten lainojen varaan rakentunut järjestelmä kävi yhä haavoittuvammaksi, ja myös Neuvostoliiton politiikka muuttui Mihail Gorbatšovin noustua valtaan. Kádárin vuosikymmeniä harjoittama tasapainoilu idän ja lännen välillä menetti perustansa. Hänen valtansa oli rakentunut järjestelmään, jonka keskeiset edellytykset olivat katoamassa.

Toukokuussa 1988 Kádár syrjäytettiin kommunistisen puolueen pääsihteerin tehtävästä. Hänen tilalleen nousi Károly Grósz. Kádár sai puolueessa vielä seremoniallisen puheenjohtajan aseman, mutta hänen poliittinen aikansa oli ohi.

Kádárin elämän viimeiset kuukaudet keväällä ja kesällä 1989 muodostivat dramaattisen päätöksen hänen valtakaudelleen.

Huhtikuun 12. päivänä 1989 Kádár ilmestyi yllättäen Unkarin sosialistisen työläispuolueen keskuskomitean kokoukseen. Hän piti pitkän, hajanaisen puheenvuoron, jossa hän palasi vuoden 1956 tapahtumiin ja Imre Nagyn teloitukseen. Puheesta on säilynyt dokumentaatiota, ja se on tärkeä lähde Kádárin viimeisten vaiheiden ymmärtämiseen.

Puhe ei ollut mikään selkeä katumuksen osoitus. Kádár puolusteli myös omaa toimintaansa, mutta hänen sekava esityksensä ja toistuvat paluunsa menneisyyteen hämmensivät kuulijoita. Vuosikymmeniä vaiennettu kysymys hänen vastuustaan oli noussut esiin hänen itsensä nostamana.

Kádárin terveydentila oli heikentynyt. Aikalaisten kertomuksissa hänen viimeisiin viikkoihinsa liitetään levottomuutta, pelkoa ja menneisyyden tapahtumien pakonomaista muistelua. Joissakin kuvauksissa hänet esitetään miehenä, joka pelkäsi joutuvansa itse vastuuseen teoistaan.

Kesäkuun 16. päivänä 1989 Budapestissa järjestettiin Imre Nagyn ja hänen teloitettujen tovereidensa juhlallinen uudelleenhautaus. Sankarien aukiolle kokoontui valtava väkijoukko, ja tapahtumasta tuli kommunistihallinnon moraalisen romahduksen symboli. Salassa haudattu Nagy sai viimein julkisen kunnianosoituksen.

Kertomusten mukaan Kádár oli elämänsä loppuvaiheessa niin huonossa kunnossa, että hän saattoi sekoittaa ajankohdat ja tapahtumat toisiinsa.

On kerrottu, että hän olisi sairaalassa halunnut päästä ”Imren hautajaisiin”, vaikka ne oli jo järjestetty. Tarinan todenperäisyydestä ei ole varmuutta, mutta se kuvastaa, kuinka vahvasti vuoden 1956 varjo liitetään hänen viimeisiin päiviinsä.

János Kádár kuoli 6. heinäkuuta 1989 syöpään ja keuhkokuumeeseen. Samana päivänä Unkarin korkein oikeus kumosi Imre Nagyn ja hänen tovereidensa tuomiot ja totesi ne laittomiksi.

Kádár kuoli siis juuri sinä päivänä, jolloin hänen valtakautensa synkimmän poliittisen rikoksen keskeiset uhrit rehabilitoitiin virallisesti.

János Kádárin perintö jakaa unkarilaisia edelleen. Toisille hän on kansannousun murskaaja, Neuvostoliiton tukema diktaattori ja mies, jonka hallinto teloitutti Imre Nagyn ja tukahdutti poliittiset vapaudet.

Toisille Kádárin aikakausi edustaa suhteellista vakautta, sosiaaliturvaa ja aikaa, jolloin tavallisen ihmisen oli mahdollista rakentaa ennustettavaa arkea. Kádár-nostalgia ei välttämättä merkitse kaipuuta yksipuoluejärjestelmään, vaan vertailua nykyhetken epävarmuuteen ja koettuun sosiaaliseen turvallisuuteen.

Kádárin aikakauden ristiriita on siinä, että todelliset elintason parannukset ja arkielämän vapaudet syntyivät poliittisen alistamisen varjossa. Hän tarjosi kansalleen suhteellista hyvinvointia, mutta ei vapautta valita hallitsijoitaan tai arvioida avoimesti vuoden 1956 tapahtumia.

Vuoden 2007 haudanryöstö osoitti, ettei hänen muistonsa ollut kadonnut eikä muuttunut yksiselitteiseksi. Jopa haudan äärellä hänen hahmonsa jakoi kansaa.