Kirja Prahan keväästä 1968 Suomessa: Valemuistoja, yksinvaltaa ja tiedustelua 

Kirjallisuus

Prahan kevät 1968 oli traumaattinen kokemus myös Suomessa. Mutta kohdistuiko Suomeen todella akuutti neuvostojoukkojen miehitysuhka? Tutkijan mukaan ei. 

Kun neuvostopanssarit murskasivat useimpien Varsovan liiton maiden tukemana Tšekkoslovakian toiveet vapaammasta yhteiskunnasta elokuussa vuonna 1968, se oli sokki myös kansainvälisesti ja Suomessa. 

Aikalaiset ja historiansa lukeneet jälkipolvet muistavat puheet punalaivaston lähestyvästä armadasta Suomenlahdella, vastoin virallista käskyä puolustautumaan valmistautuvasta Kirkonmaan linnakkeen nuoresta yliluutnantista, huhut panssareista maarajalla ja varusmiesten perutuista lomista, kiljuvan ja kiroilevan toimittajan Lieko Zachalovan raportit Prahasta sekä päättäjätason kannanottojen viipymisen. 

Tutkija, KTT Pekka Turusen teoksen Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys (Atena) ydinviesti lukijalle on, että suurin osa sotilaalliseen varautumiseen liittyvistä uhista ja reaktioista on niin sanottuja valemuistoja.  

Maavoimien esikunnissa tutkijana ja upseerina kriisinhallintatehtävissä työskennelleen Turusen lähteisiin ja haastatteluihin perustuva näkemys on, että kasarmeilla, rajoilla ja niiden takana kaikki jatkui olosuhteisiin nähden normaalina.  

Tyyneys perustui siihen, että sekä kansallisella että kansainvälisellä sotilastiedustelulla oli oikea käsitys tilanteesta eikä Suomeen kohdistunut todellista miehitysuhkaa Neuvostoliiton taholta. 

Tšekkoslovakiassa protestoitiin vuonna 1968 ahdistavaa kommunismikuria vastaan: oli lopetettu sensuuri, alettu puhua kulutustavaratuotannon lisäämisestä ja jopa monipuoluejärjestelmästä. Uudistusten keulakuva oli uusi puoluejohtaja Alexander Dubček. 

Neuvostoliitto oli varoittanut monta kertaa, ettei se hyväksy tilannetta ja painostanut Tšekkoslovakiaa suurilla sotaharjoituksilla. 

Kun panssarit vyöryivät Prahaan elokuussa, pelko siitä, että sama voisi toistua Suomessa, levisi. Osa piti tapahtunutta odotettunakin, mutta yleiset tunnelmat olivat sekoitus järkytystä, yllättyneisyyttä, suuttumusta ja lamaannusta – hieman kuin Venäjän hyökättyä Ukrainaan. 

Pääministeri Mauno Koivisto itki koko matkan kotoaan Kirkkonummelta valtioneuvostoon, mutta erityisesti raskaasti tilanteen otti Turusenkin kirjan mukaan presidentti Urho Kekkonen.  

Kun YYA-ajan presidentti johti maata tavoilla, joissa ulkoministeriöllä ja armeijan johdolla oli huomattavan vähän valtaa, hän koki epäonnistuneensa henkilökohtaisesti. Neuvostoliitto oli hyökännyt avoimesti toiseen valtioon, Kekkosen kontaktit eivät olleet millään tavoin informoineet häntä ennalta eikä nähtävästi ollut takeita, ettei sama voisi tapahtua uutterasti “idänsuhteitaan” vaalineelle Suomelle. 

Vuodesta 2011 kirjaansa työstäneen Turusen mukaan Suomea koskenutta uhkaa koskeneet valemuistot ovat syntyneet pääosin jälkikäteen ja siksi, että armeijan saati sotilastiedustelun toiminnasta ei ymmärrettävästi anneta kuin niukkoja ja valikoituja tietoja. 

Tekstin pääpaino on Puolustusvoimien toimissa kuukausina ennen Tšekkoslovakian miehitystä, sen aikana ja jälkeen. Tämä on ymmärrettävää lähtökohdan, taustan ja pyrkimykset huomioiden, mutta tekee lukemisesta maallikolle paikoin raskasta.  

Mukana on paljon spekulaatiota, syy-seurauspohdintaa ja analyysiä siitä, miksi ja miten valemuistot ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Väkisin herää kysymys siitäkin, miten aikalaisten kertomukset voidaan aukotta todistaa vääriksi eli kerrostuneiksi, värittyneiksi ja ajan mukana muuntuviksi, kun ei kerran ole varmaa tietoa, mitä todella tapahtui tai oli tapahtumatta. 

Teksti tarjoaa kuitenkin näkymän Puolustusvoimien toimintaan kylmän sodan kuumilla hetkillä, kansallisen ja kansainvälisen tiedustelun maailmaan sekä siihen, miten miehitys seurauksineen vaikutti Suomen ylimpien päättäjien, etenkin Mauno Koiviston, suhteeseen itänaapuriin.  

Masentavankin osuva on 1960-luvun neuvostojohdon ja Venäjän presidentti Vladimir Putinin ideologian, toimintamallien ja sotataktiikoiden vertailu.

Myös se, missä määrin länsimailla on kiinnostusta tai edes mahdollisuuksia tulla hyökkäyksen kohteeksi joutuneen maan avuksi, konkretisoitui sekä Tšekkoslovakiassa 1968 että Ukrainassa 2022, vaikka aika onkin toinen. 

Pekka Turunen: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tsekkoslovakian miehitys, Atena, 527 s. 

Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä syyskuussa 2020. Lehden voit tilata täältä. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä.