Keskustalaiset antavat muiden määritellä liikaa, keitä me olemme, kirjailijat Kirsti ja Katri Manninen sanovat
Kun kirjailija Kirsti Manninen julkaisi vuonna 1984 ensimmäisen romaaninsa Maitotyttö, oli hänen esikoisensa Katri Manninen 9-vuotias.
Mannisten koti Mäntsälän Jokelanseudulla oli täynnä tarinoita.
Lapsia oli yhteensä viisi, ja äiti työsti Helsingin yliopistossa kirjallisuuden väitöskirjaansa.
Kustantajan vaatimuksesta romaani täytyi julkaista nimellä Enni Mustonen, jottei viihderomaanin tyylilaji kolhisi uskottavan tieteentekijän mainetta.
Pian romaaneja alkoi tulla lisää, parhaimmillaan kaksi vuodessa. Samalla Kirsti Manninen paukutti omalla nimellään useita televisiosarjoja, lasten ja nuorten kirjoja, käännöksiä sekä tietokirjoja.
Ja kun kotona oli monta eri ikäistä lasta, otti kirjailija heidät mukaan projekteihinsa saadakseen lasten ja teini-ikäisten maailman paremmin esiin tuotoksissaan.
Ehkä juuri siitä syystä kävi niin, että tytärkin rakastui kirjoittamiseen ja tarinoihin. Katri Mannisesta tuli käsikirjoittaja, joka on ollut mukana muun muassa Salattujen elämien ja Kotikadun tuotannoissa sekä useissa elokuvissa.
Äiti ja tytär Manninen ovat tehneet kirjoittajina paljon myös yhteistyötä. Viime vuonna Elisa Viihteellä julkaistiin heidän yhdessä käsikirjoittamansa ison budjetin Nyrkki-televisiosarja. Parhaillaan sille työstetään jatko-osaa.
Yhteisen ammatin lisäksi äitiä ja tytärtä yhdistää se, että he asuvat puolen kilometrin päässä toisistaan ja ovat molemmat aktiivisia keskustalaisia.
Keskustalle kaksikolla on myös tärkeää sanottavaa: puolue on hukannut paljon innostuksen ja yhteishengen tunteestaan. Tunnelma oli pitkään apaattinen ja gallupit ahdistavat kenttää. Puoluekokouksen henkilövaalikin jätti monille pahan mielen: yhteishengen fiilistely oli poissa.
Ja kun yhteinen hehkutus ja tunnelmointi puuttuu, näkyy se Katri Mannisen mukaan myös ulospäin negatiivisuuden kierteenä.
– Ei kukaan tule silloin mukaan puolueen riveihin, jos me mökötämme ja tappelemme keskenämme. Tanssilattiallakin tullaan niiden luo, joilla on paras meininki. Meidän täytyy saada sama mielikuva ulospäin.
Hän on fiilistellyt puoluekokouksen jälkeen keskustaa paljon sosiaalisessa mediassa.
Hehkutukset pohjautuvat Mannisen mukaan aitoon tunteeseen siitä, että keskusta on hänelle kuin toinen koti. Siellä hän voi olla oma itsensä, ja puolue ajaa hänelle tärkeitä arvoja, joista voi olla ylpeä.
Manninen kuitenkin myöntää, että hänen on helppo puhua puoluekokouksen jälkeen ilosta ja riemusta, koska oma ehdokas Annika Saarikko valittiin puolueen puheenjohtajaksi. On ymmärrettävää, että samanlaista hehkutusta ei voinut odottaa esimerkiksi Katri Kulmunin kannattajilta.
– Totta kai ihmisillä saa nyt olla paha mieli. Sille tarvitaan aikansa. Haluan silti korostaa, että me olemme hieno porukka. Meidän vahvuutemme on yhdessä tekeminen, yhdessä keskusteleminen ja yhdessä nauraminen. Meidän pitää keskittyä siihen, miksi olemme tässä, ei siihen, mikä meitä erottaa.
Keskustalaisuuden Katri Manninen sanoo imeneensä vahvasti jo äidinmaidossa.
Kun hän oli pikkutyttö, kotona järjestettiin usein keskustan tupailtoja. Miehiä ja naisia pitkin lähiseutuja kokoontui Mannisten 200 vuotta vanhoista hirsistä tehtyyn tupaan. Juotiin kahvia, syötiin karjalanpiirakoita ja puhuttiin politiikkaa.
Sellaiset keskustalaiset legendat kuin Johannes Virolainen ja Marjatta Väänänen kävivät eduskuntavaalien alla pitämässä omia kampanjapuheitaan. Naurua ja huumoria oli paljon.
Monilla tupailtavierailla oli lapsia mukana. Katri juoksi heidän kanssaan rallia yläkerran portaissa.
– Siinä tupailtakulttuurissa minä olen kasvanut. Vesaisiin ja Nuoren Keskustan Liittoon kuuluin tietenkin myös. Oli leirejä, kesäpäiviä, talvipäiviä, elokouluja ja mitä näitä nyt olikaan, hän sanoo.
Äiti Kirsti Manninen oli perinyt keskustalaisuuden omalta isältään, joka
otti tyttärensä usein mukaan maalaisliiton aikaisiin poliittisiin tilaisuuksiin ja tupailtoihin.
– Pitkien välimatkojen aikana puhuttiin paljon politiikasta, mukana olevista ihmisistä, kaikesta, mitä siihen liittyi. Ne olivat minulle tärkeitä kokemuksia, hän muistelee.
Poliittiseen päätöksentekoon Kirsti Manninen osallistui yhden kunnallisvaalikauden verran 1980-luvulla. Eduskuntavaaliehdokkaaksikin houkuteltiin, mutta lapset olivat niin pieniä, ettei hän lähtenyt. Hän koki olevansa enemmän taustavoima, joka puuhaa, järjestää ja tuo henkeä puolueen paikallistoimintaan.
– Ehkä olisin liian kärsimätön poliittisen päättäjän rooliin, hän nauraa.
Katri Mannisen kohdalla keskustalaisuus jäi useammaksi vuodeksi taka-alalle, kun hän muutti aikuistuttuaan Helsinkiin.
Puoluetta hän kyllä edelleen äänesti, mutta muuhun poliittiseen aktiivisuuteen ei ollut aikaa. Hänellä oli käsikirjoittamisen opinnot, työt, mies ja kaksi lasta, ihana koti sympaattisessa puu-Vallilassa ja paljon muuta.
Kun esikoisen kouluikä lähestyi, Mannista alkoi ahdistaa. Hän ei halunnut lastaan isoon kaupunkikouluun.
Niinpä perhe tempaisi ison päätöksen ja muutti Mäntsälään lähelle Mannisen lapsuudenkotia. Siellä lapset pääsivät pieneen Arolan kyläkouluun, jossa Manninen oli itsekin käynyt ala-asteen.
Sitä ennen kylälle oli palannut asumaan kolme muutakin Mannisen sisarusta. Neljä viidestä sisaruksesta asui taas kilometrin säteelle toisistaan ja äidistään. Jokaisella yksi iso syy paluumuutolle oli mukava kyläkoulu.
Tänä vuonna unelmaan tuli särö. Mäntsälän kunnan päättäjät kertoivat suunnittelevansa Arolan koulun lakkauttamista säästösyistä.
Manninen vastusti ajatusta heti kiivaasti. Hän alkoi tutkia asian taustoja ja viritteli aiheesta keskustelua sosiaalisessa mediassa. Pian päätöksestä kiinnostui moni muukin mäntsäläläinen.
Lakkauttamishankkeen taustalta Manninen kertoo löytäneensä monimutkaiseen vyyhdin, johon linkittyy monenlaisia päätöksenteon kiemuroita, virkamiesten saamattomuutta, kaavoituskäytäntöjä, kuntamarkkinointia, sote-sotkua ja rahoitusta.
– Moni mäntsäläläinen on oikein hätkähtänyt, että eihän tässä ole mitään järkeä. Se on heissä herättänyt kiinnostuksen laajemminkin kuntapolitiikkaan, mikä on ihan hyvä juttu.
Yhteishenki Arolan koulun puolustajien keskuudessa oli vahva, mutta se ei riittänyt. Kunnanvaltuusto äänesti äänin 23–20 koulun lopetettavaksi syksyllä 2021. Se on saanut Mannisen tuntemaan, että hän haluaa itsekin olla päätöksenteossa vahvemmin mukana.
– Oma keskustalaisuuteni on herännyt tämän kouluprojektin aikana. Liityin puolueeseen ja olen nyt ehdolla kuntavaaleissakin, hän sanoo.
Tavallisten ihmisten elämään ja tunteisiin liittyvät asiat saisivat Kirsti ja Katri Mannisen mukaan näkyä enemmän myös keskustassa.
Tässä yhteydessä puhe kääntyy Enni Mustosen nimellä kirjoitettuihin romaaneihin, jotka ylittivät tänä syksynä miljoonan myydyn teoksen rajapyykin. Se on iso saavutus suomalaisilla, varsin kapeilla kirjamarkkinoilla.
– Uskon siihen, että tarinoiden kautta ihmiset saadaan ymmärtämään myös historiaa. Kun he kiinnostuvat jostain aikakaudesta, he haluavat tietää siitä myös lisää. Mutta se vaatii aina sellaisen emotionaalisen, ihmisen kokoisen lähestymistavan, Kirsti Manninen sanoo.
Sama tulokulma voisi olla yksi avain myös keskustan menestymiselle. Puolueen pitkien vastuuvuosien aikana inhimillisyys helposti jää hallintopuheen ja politiikkajargonin alle.
– Asioista pitäisi kertoa ihmisten kautta sillä tavalla, että jokainen kokisi ne tärkeiksi ja lähestyttäviksi. Se ei saa koskaan unohtua, Katri Manninen tiivistää.
Yhtenä isona ongelmana Manninen näkee sen, että mielikuvaa keskustasta on määritelty hyvin pitkälti ulkoapäin. Puoluetta luonnehditaan Mannisen mielestä myös liikaa suhteessa poliittisiin ääripäihin kuten perussuomalaisiin ja vihreisiin.
– Miksi se on näin? Miksi annamme muiden määritellä meidät? Miksi emme tee sitä itse? Miksi emme puhu, että me olemme keskusta, näin kivaa meillä on ja näin tärkeitä ovat meidän asiamme?
Kirsti Manninen on samoilla linjoilla. Sama ongelma oli hänen mukaansa nähtävillä puolueen syntyaikoihin 1900-luvun alussa.
– Alkion ajama talonpoikaisliikehän oli juuri siksi niin radikaali, koska se alkoi itse määrittää itseään, että keitä me olemme, mitä me haluamme ja mikä on meidän mielestämme oikein. Siihen saakka herrat ja sosialistit olivat määritelleet talonpoikia ulkoapäin, mutta nyt se muuttui.
Molemmat myös kokevat, että koronaepidemian myötä keskustalla on todellinen tilaisuus muuttaa mielikuvaa itsestään.
Suomalaiset ovat kiinnostuneet ennennäkemättömällä tavalla puutarhanhoidosta, pienviljelystä, maallemuutosta ja mökkeilystä. Etätöiden yleistyminen on tehnyt yhtäkkiä ajatukset hajautetummasta yhteiskunnasta ajankohtaiseksi monille ihmisille.
Keskustalla pitäisi Kirsti ja Katri Mannisen mukaan olla vastauksia näihin ongelmiin ja samalla myös houkutteleva sanoma, että tämä elämäntapa on hyvä ja oikea valinta.
– Eikä sitä pidä tehdä siitä lähtökohdasta käsin, että saisimme vain ison kannatuksen, vaan siksi, että kyse on meidän mielestämme ihan oikeasti hyvistä arvoista.
Juttu on julkaistu alunperin Suomenmaan paperilehdessä joulukuussa 2020. Suomenmaan kuukausittain ilmestyvän aikakauslehden voit tilata täältä.
