Kansanmurhasta tuli virallista politiikkaa 80 vuotta sitten – natsivirkamiehet istuivat pari tuntia ja juutalaispolitiikka siirtyi tuhoamisvaiheeseen
Natsi-Saksan toteuttama juutalaisten kansanmurha eli holokausti on Euroopan suuri trauma, joka on saanut ikäpolven toisensa jälkeen kysymään, miten ihminen saattoi tehdä näin toiselle ihmiselle.
Natsihallinnon virkamiehille kansanmurha oli vain käytännön asia, joka piti hoitaa osana sotahallintoa ja -taloutta.
Noin kahdeksankymmentä vuotta sitten, 20. tammikuuta 1942 Berliinin Wannseessa kokoontui joukko Saksan johtavia virkamiehiä. Tarkoituksena oli aloittaa juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun, kuten kansallissosialistit sitä kutsuivat, toteuttaminen.
Wannseen konferenssina tunnettu kokous toisaalta vain antoi leimansa jo päätetylle, toisaalta toi lopullisen ratkaisun osaksi kaiken hallinnon toimintaa.
Edellisenä kesänä kansallissosialistinen Saksa oli aloittanut operaatio Barbarossan, hyökkäyksen itään. Valloitetuilla alueilla oli suuria määriä natsien kannalta epätoivottua väestöä, ja näiden suhteen aloitettiin toimet hyvin pian.
Valloitusarmeijan perässä itäisessä Euroopassa kulki Einsatzgruppe-joukkoja, joiden tehtävä oli julma. Einsatzgruppet vastasivat epätoivotun väestön teloittamisesta niille sijoilleen. Tehtävät, joihin kuului jopa lasten säälimätöntä murhaamista, olivat erittäin monille paatuneillekin natseille liikaa, joten hävitystyötä oli voitava tehdä siistimmin, eli ei suoraan omien käsien kautta.
Tätä tarvetta varten tuotettiin ensin kaasutusautoja, joihin ihmisiä kerättiin tapettavaksi kaasulla silmiltä piilossa, ja lopulta toteutettiin tuhoamisleirit.
Päävastuun lopullisesta ratkaisusta sai pelätty SS-Obergruppenführer (SS-kenraali) Reinhard Heydrich. Kyvykäs ja jo nuorena kovan uranousun tehnyt tiedustelujohtaja Heydrich toimi valtakunnan pääturvallisuusvirasto RSHA:n (Reichssicherheitshauptamt) päällikkönä.
RSHA:n alaisuudessa toimivat mainitut Einsatzgruppet sekä salainen poliisi Gestapo, tiedustelupalvelu SD ja rikospoliisi Kripo. RSHA oli osa laajaa, pahamaineista SS:ää. SS eli Schutzstaffel (suojajoukot) oli tarkoitettu kansallissosialistisen puolueen omaksi eliittiarmeijaksi, joka vastasi myös muusta turvallisuustoiminnasta.
Heydrich johti Wannseen konferenssia. Kokous kesti vain muutaman tunnin, mutta onnistui tavoitteessaan tiedottaa jo korkeammalla taholla päätetyn ratkaisun linjauksista, yhtenäistää toimien päälinjat ja ottaa koko hallinto mukaan lopullisen ratkaisun toteuttamiseen.
Korkeampi taho tarkoitti suoraan Saksan johtaja Adolf Hitleriä ja SS-johtaja Heinrich Himmleriä.
Wannseen konferenssiin osallistui 16 ihmistä. Heydrichin lisäksi paikalla olivat muiden muassa Gestapon päällikkö Heinrich Müller, natsien kansantuomioistuimen johdossa myöhemmin maineensa hankkinut juristi Roland Freisler ja luultavasti jälkimaailman näkökulmasta tunnetuimpana holokaustin käytännön toteutuksen suunnitellut SS-Obersturmbannführer (SS-everstiluutnantti) Adolf Eichmann.
Eichmannin oikeudenkäynnistä 1960-luvulla tuli koko maailman seuraama ja holokaustista vahvasti muistuttanut tapahtuma. Israelilainen tuomioistuin tuomitsi Eichmannin kuolemaan asioista, joista hän oli vastannut muun muassa juuri Wannseen konferenssin tiimoilta.
Muut läsnäolijat olivat ministeriöiden virkamiehiä ja muiden virastojen työntekijöitä. Lisäksi pika- ja konekirjoittaja toimi pöytäkirjasta vastanneen Eichmannin apuna.
Yksi kopio pöytäkirjoista säilyi, ja se on toiminut tärkeänä lähteenä siitä, mitä konferenssissa puhuttiin ja päätettiin. Kopio kuului ulkoministeriön alivaltiosihteeri Martin Lutherille. Luther toimi vahvasti sen eteen, että Saksan liittolaiset ja satelliittivaltiot antaisivat juutalaisensa toimitettavaksi keskitysleireihin. Kohtalon ivaa oli, että Luther joutui itsekin keskitysleirivangiksi rangaistuksena ulkoministeri Joachim von Ribbentropin syrjäyttämisyrityksestä. Hän kuoli toukokuussa 1945 pian vapautumisensa jälkeen sydänkohtaukseen.
Lutherin pöytäkirjasta oli apua myös Nürnbergin oikeudenkäynneissä sodan jälkeen, joissa johtavat elossa selvinneet natsit tuomittiin. Pöytäkirja osoitti juutalaisvainojen järjestelmällisyyden.
Wannseen konferenssia pidetään ensimmäisenä keskusteluna lopullisesta ratkaisusta, ja siinä oli vielä jonkinlainen mahdollisuus löytää muitakin ratkaisuja kuin kansanmurha. Karkotuksia pidettiin kuitenkin mahdottomana toteuttaa sota-ajan keskellä. Eräs toteutumaton karkotussuunnitelma oli juutalaisten laivaaminen Madagaskarille.
Valtakunnankanslian apulaiskansliapäällikön alaisena kokoukseen osallistunut virkamies Friedrich Wilhelm Kritzinger tiettävästi asettui kokouksessa avoimesti vastustamaan kansanmurhaa. Kokouksen jälkeen hän haki eroa tehtävästään, mutta tähän ei suostuttu.
Kritzinger istui sodan jälkeen oikeudessa syytettynä, ja hän osoitti yhtenä harvoista korkeista virkamiehistä häpeävänsä natsihallinnon rikoksia. Hänet vapautettiinkin syytteistä vuonna 1946, ja Kritzinger kuoli seuraavana vuonna kärsittyään eri terveysongelmista.
Puhe kokouksessa oli suorempaa, mitä pöytäkirjat antoivat ymmärtää. Pöytäkirjoihin ei suoraan kirjoitettu tuhoamisesta tai tappamisesta, sillä kaikkien oleellisten tahojen oletettiin ymmärtävän mitä lopullinen ratkaisu ja itään karkoittaminen tarkoittivat.
Keskusteluissa haettiin myös määritelmää juutalaiselle. Niin sanottujen sekarotuisten kohtalo sekä juutalaisten ja ei-juutalaisten väliset avioliitot pohdituttivat eniten. Vaatimuksia esitettiin esimerkiksi sekarotuisten steriloinnista.
Kokouksen jälkeen natsihallinto tiesi, miten lopullisen ratkaisun kanssa lähdetään käytännössä etenemään.
Keskitysleirijärjestelmää muutettiin monelta osin tuhoamisleirijärjestelmäksi, ja pakkotyön käyttöä tehostettiin. Pakkotyöllä uuvuttaminen oli eräs oleellisista Wannseen päätöksistä sekä keinoista kansanmurhan toteuttamiseksi.
Eri arvioiden mukaan ei-toivotun aineksen systemaattinen murhaaminen tuotti jopa 15 miljoonaa kuolonuhria, vaikka tarkasta luvusta onkin mahdotonta saada varmuutta. Juutalaisia murhatuista oli noin kuusi miljoonaa.
Toinen maailmansota päättyi Euroopassa toukokuun 1945 alussa. Tähän mennessä viimeisetkin keskitys- ja tuhoamisleirit oli vapautettu. Koko karmeus paljastui maailmalle liittoutuneiden kuvamateriaalista, jota eri leireiltä hankittiin. Materiaalia käytettiin ensimmäisen kerran kuuluisassa Nürnbergin ensimmäisessä oikeudenkäynnissä, jossa natsihallinnon korkeimmat johtajat kuulivat tuomionsa. Kuvat ruumiskasoista, kuihtuneista ihmisistä ja polttouuneista jäivät ihmiskunnan tajuntaan lähtemättömästi.
Wannseen konferenssin osallistujista yksikään ei joutunut Nürnbergin pääoikeudenkäyntiin, mutta osa tuomittiin muissa oikeudenkäynneissä.
Pääpiru Heydrich olisi varmasti joutunut Nürnbergin penkille, mutta hän ei ehtinyt nähdä edes Saksan sotaonnen kääntymistä. Prahan teurastajanakin tunnettu Heydrich istui autossaan toukokuussa 1942 matkalla toimistolleen, kun brittien kouluttamat tsekkiagentit onnistuivat haavoittamaan Heydrichia kuolettavasti panssarintorjuntakranaatilla. Heydrich kuoli viikkoa myöhemmin, 4. kesäkuuta sairaalassa 38-vuotiaana.
Heydrichin tehokkuus tunnettiin, ja vaikka oli selvää, että natsit kostaisivat salamurhan verisesti, liittoutuneet päättivät, että tämä pitää saada hengiltä. Lidicen kylään tehdyssä kostoiskussa SS-joukot tappoivatkin 172 miespuolista henkilöä. Alle 16-vuotiaat lapset ja naisväestö lähetettiin keskitysleireille. Vain osa heistä selvisi leireiltä.
Gestapon johtaja Heinrich Müllerin kohtalosta ei ole tietoa tänäkään päivänä, mutta hänen oletetaan kuolleen sodan viimeisinä päivinä.
Sodan aikana kuolivat myös tuomari Freisler ilmapommituksessa ja hänen lisäkseen kokouksen osallistujista virkamiehet Rudolf Lange ja itsemurhan tehnyt Alfred Meyer.
Kuolemantuomio kohtasi kolmea. Kansanmurhan kansliapäälliköksikin nimetty Eichmann tuomittiin kuolemaan ja hänet teloitettiin Israelissa vuonna 1962. Tätä ennen hän oli onnistunut pakenemaan Etelä-Amerikkaan, josta israelilaisagentit hänet kuitenkin löysivät ja kaappasivat vuonna 1960.
Eichmannin lisäksi kuolemantuomion saivat SS-kenraalimajuri Karl Schöngarth brittien tuomitsemana sekä valtiosihteeri Josef Bühler Puolassa.
Vankeustuomion sai kaksi virkamiestä, Otto Hoffman ja Wilhelm Stuckart.
Tuomion vältti viisi osallistujaa. Mainittu Kritzinger oli kyennyt osoittamaan vastustaneensa kansanmurhaa avoimesti, ja syytteistä vapautettiin myös virkamiehet Gerhard Klopfer ja Georg Leibbrandt. Martin Luther kuoli juuri sodan jälkeen keskitysleiriltä vapauduttuaan, mutta olisi saattanut saada syytteitäkin. Alivaltiosihteeri Erich Neumann kuoli internointivankeudessa (varotoimivankeus, ei varsinaisia syytteitä) huonon terveydentilansa takia.
Konekirjoittajaa paikalla olleista ei luonnollisesti syytetty, sillä hän ei ollut johtavassa asemassa.
Viimeisenä konferenssin osallistujista kuoli Klopfer 81 vuoden iässä vuonna 1987.
Wannseen konferenssista on tehty myös elokuvia ja tv-sovituksia. Tunnetuimpia lienevät saksalainen televisioelokuva vuodelta 1984 ja brittiläis-yhdysvaltalainen televisioelokuva vuodelta 2001.
Tänä päivänä Wannseen kaupunginosassa Berliinissä, Wannseejärven rannalla, sijaitseva Wannseen kartano on yhä pystyssä. Rakennus toimii kansanmurhan uhreja kunnioittavana muistopaikkana sekä museona.
Lähteinä käytetty muiden muassa seuraavia teoksia:
Ailsby, Christopher: Kolmas valtakunta – Hitlerin Saksan tapahtumat päivä päivältä, Gummerus 2005
Maailmanhistorian pikkujättiläinen, WSOY 2005