"Kansanmurhan kansliapäällikön" oikeudenkäynti alkoi tasan 60 vuotta sitten – pidätyksestä ei puuttunut draamaa

Historia

Wannsee, kaupunginosa Berliinissä, oli näyttämö laajamittaisten hirveyksien alkamiselle tammikuussa 1942.

Toinen maailmansota oli jatkunut jo kaksi ja puoli vuotta, ja keskitysleirit olivat olleet olemassa jo pitkään. Wannseessa päätettiin leirien toiminnan uudesta suunnasta.

Wannseen konferenssia johti SS-Obergruppenführer (SS-kenraali), Prahan teurastajaksikin nimetty tiedustelu- ja aluejohtaja Reinhard Heydrich, jolle oli annettu vastuu juutalaiskysymyksen ratkaisemisesta. Paikalla oli lukuisia natsivirkamiehiä päättämässä keskitysleirivankien tulevasta kohtalosta.

Myöhemmin holokaustina tunnetun juutalaisten joukkotuhoamisen avainhenkilö oli natsipuolueen sotilaallisen elitiittijärjestön Schutzstaffelin eli SS:n Obersturmbannführer (vastaa Suomen armeijan everstiluutnanttia ja silloisen Saksan Wehrmachtin Oberstleutnantia) Adolf Eichmann. Eichmann oli laatinut suunnitelmat esimerkiksi leirien kehittämisestä ja kuljetusten toteuttamisesta esitettäväksi Wannseen konferenssissa. Diplomaatti Max Jakobson onkin nimittänyt Eichmannia kansanmurhan kansliapäälliköksi, joka varmisti holokaustin mahdollisimman sujuvan toteuttamisen.

Natsien tavoite rodullisesti puhtaasta Euroopasta edellytti käytännössä joukkotuhoa. Wannseen konferenssi hyväksyi Eichmannin suunnitelmat Endlösungista, eli lopullisesta ratkaisusta, jolla Euroopan juutalaisväestö ja muu ei-toivottu aines oli tarkoitus tuhota. Vaikkei kokouksen pöytäkirjoissa suoraan puhuta joukkomurhasta, oli aivan selvää, että päätetyillä toimilla siihen päädyttäisiin. Pöytäkirjat vihjaavat esimerkiksi uhrien näännyttämisestä pakkotyöllä.

Natsisotarikolliset saatiin oikeuden eteen pääosin heti sodan jälkeen. Tunnetuin oli Nürnbergin ensimmäinen oikeudenkäynti, jossa merkittävimmät natsi-Saksan elossa olleet johtajat tuomittiin vuonna 1946. Heistä yksitoista tuomittiin kuolemaan, seitsemän sai eri pituisia vankeustuomioita ja kolme vapautettiin syytteistä.

Eichmann ei kuulunut korkeimpaan johtoon, mutta hänen katsottiin kuuluvan suurimpien syyllisten joukkoon. Hänet saatiin oikeuden eteen vasta selvästi muita myöhemmin. Hänen oikeudenkäyntinsä alkoi Israelissa tasan kuusikymmentä vuotta sitten, 11. maaliskuuta 1961.

Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue NSDAP eli natsipuolue oli pohjustanut kansanmurhaa juutalaisvastaisilla puheillaan ja toimillaan koko 1930-luvun. Samoin ensimmäisen maailmansodan rauhanehtojen vastaisesti Saksa oli alkanut varustella armeijaansa uudelleen natsien noustua valtaan 1933, mikä valmisti Adolf Hitlerin johtamaa valtiota seuraavaan sotaan.

Eichmann pakeni sodan jälkeen Etelä-Amerikkaan. Israelin tiedustelupalvelu Mossad pääsi Eichmannin jäljille 1950-luvun lopulla. Maailmansodan jälkeen juutalaisten valtioksi perustetulla Israelilla oli syynsä jäljittää piileskelevät, johtavassa asemassa olleet natsit ja tuoda nämä oikeuden eteen. Merkittävin oli juuri Eichmannin tapaus.

Etelä-Amerikassa piileskeli lukuisia muitakin entisiä NSDAP:n nokkamiehiä. Eichmannin perhe asettui Argentiinaan.

Adolf Eichmann oli vastuussa kansanmurhan organisoinnista. Vasemmalla kuva Auschwitzin keskitysleiriltä, joka on eräs pahamaineisimmista holokaustin tapahtumapaikoista. (Wikimedia Commons)

Eichmann löydettiin lopulta niin, että hänen poikansa oli alkanut tapailla tyttöä, jonka isä oli selvinnyt keskitysleiriltä ja alkoi epäillä pojan taustaa. Mossad pääsi Eichmannin jäljille ja vakoili tätä jonkin aikaa ottaen lukuisia valokuvia, joiden avulla miehen henkilöllisyys oli tarkoitus varmistaa. Eichmann esiintyi Argentiinassa Ricardo Klementin nimellä.

Eichmannin henkilöllisyyden kuvista varmisti korvien täydellinen täsmäävyys. Israelilaisten oli aika toimia.

Toukokuun 11. päivä vuonna 1960 Mossadin agentti Zvi Malkin matkusti samassa linja-autossa Eichmannin kanssa. Hän jäi samalla pysäkillä ja kohta tämän jälkeen hyökkäsi Eichmannin kimppuun työntäen hansikkaalla verhotun kätensä Eichmannin suuhun. Näin Eichmannilla ei olisi tilaisuutta niellä mahdollista syanidikapselia, jolla jotkut natsit olivat tehneet itsemurhan kiinnijäämisensä hetkellä.

Kaksi muuta agenttia saapui paikalle ja auttoi työntämään kohteen pakoautoon, jossa odotti neljäs agentti.

Operaation tuli säilyä salaisena, sillä liian ajoissa paljastuessaan Argentiina olisi luultavimmin vaatinut Israelia luopumaan Eichmannista, sillä operaatio loukkasi Argentiinan itsemääräämisoikeutta.

Argentiina nostikin asiasta metelin. Se vaati YK:n turvallisuusneuvostoa koolle ja kutsui suurlähettiläänsä kotiin Israelista. YK:n turvallisuusneuvosto totesikin, että Israelin on hyvitettävä suvereniteetin loukkaus Argentiinalle.

Eichmannia onnistuttiin piilottelemaan turvatalossa yhdeksän päivää. Sitten hänelle annettiin huumaavaa ainetta ja vietiin väärennetyllä passilla israelilaisen lentoyhtiön koneeseen. Koneella oli saapunut maahan hieman aiemmin israelilainen seurue, johon agentit kertoivat Eichmannin kuuluneen, ja väittivät huumattua vankiaan sairastuneeksi.

Oikeudenkäynti kesti reilun puoli vuotta. Se oli laajalti seurattu ja myös kiistelty. Lopulta Eichmann tuomittiin kuolemaan 15. joulukuuta 1961. Hänet hirtettiin toukokuun viimeisenä päivänä vuonna 1962.

Max Jakobsonin mukaan ihmisille oli järkytys huomata, ettei Eichmann ollutkaan kiilusilmäinen, hullu natsi, vaan väritön virkamies, joka oli vain paperinmakuisesti laatinut ihmisten tuhoamissuunnitelman. Hän puolustautuikin väittämällä, että hän vain totteli käskyjä.

Nürnbergin oikeudenkäynneissä oli ollut käsillä sama kysymys. Voiko ihminen olla vastuullinen teoistaan, jos hän vain tottelee käskyjä? Entä miten puuttua tunnustetun valtion lainsäädännön mukaan tapahtuneisiin asioihin?

Nürnbergissä luotiinkin uusi oikeuskäytäntö. Rikokset ihmisyyttä vastaan olivat tässä oleellinen syytöslauselma ja toivat moraalin ja etiikan tärkeään rooliin syytteissä. Aktiivinen, suostuvainen osallistuminen epämoraalisiin toimiin nähtiin raskauttavana. Nämä periaatteet olivat sinetöineet Eichmanninkin kohtalon jo kauan ennen hänen omaa oikeudenkäyntiään.

Lähteet

Ilta-Sanomat 8.2.2012

Max Jakobson, Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös. Otava, 1999

Christopher Ailsby, Kolmas valtakunta – Hitlerin Saksan tärkeimmät tapahtumat päivä päivältä. Gummerus, 2001