"Ikuisten odottajien" linnassa valmistaudutaan vankeuden jälkeiseen aikaan
Oulun vankilan yli satavuotias muuri kohoaa korkealle. Vielä sitäkin vanhemman päärakennuksen punainen tiiliseinämä kätkee taakseen niin monta tarinaa, että niiden sakea pilvi tuntuu kohisevan betonin läpi.
Muurin takana on tänäänkin herätty kello seitsemältä, kiiruhdettu aamupuurolle tai suihkuun.
– Molempiin ei ehdi. Aikataulu on niin tiukka, rangaistustaan Oulun vankilassa kärsivä Petri Salovaara sanoo.
Siitä päivä on kierähtänyt käyntiin ulkoiluineen, opiskeluineen, töineen ja kuntoutuksineen.
– Vankila on ikuisten odottajien paikka. Täällä odotetaan aina jotakin, vankilan apulaisjohtaja Tapio Iinatti luonnehtii.
Kenties hitaasti kiirehtivät hetket pysähtyneisyyden tilassa kuluvat nopeammin, kun edessä on vartomisen arvoinen etappi: ateria, liikunta, vierailupäivä.
Eniten lasketaan ajanmääreitä vapauden koittamiseen. Sellin yksinäisyydessä ehtii viettää monta tovia.
– Ovet ovat paljon kiinni. Sitä ei kaikkien pää kestä. Tulevat ulos entistä hullumpina, Salovaaraa tokaisee.
Oulun vankila on todistanut paitsi ihmiskohtaloita myös suomalaisen rangaistusjärjestelmän kehityskulkua. Jo sen perustaminen liittyy systeemin uudistamiseen.
1800-luvulla haluttiin siirtyä häpeä-, ruumiin- ja kuolemanrangaistuksista vankeusrangaistuksen suuntaan. Sitä varten rakennettiin uusia vankiloita kaikkiin Suomen lääneihin.
Ensimmäiset vangit Oulun uuteen vankilaan tuotiin 1885. Historia näkyy ja tuntuu jykevässä rakennuksessa vahvasti.
Paljon on vuosikymmenten varrella muuttunut. Ohjaaja Jani Engberg on juuri ollut paistamassa joulutorttuja vankiryhmän kanssa. Sellaista ei taidettu sata vuotta sitten harrastaa.
Engberg on vastikään aloittanut ohjaajana lähityössä. Uuden konseptin perimmäisenä tavoitteena on estää tulevaa rikollisuutta.
Lähityössä jutellaan, touhutaan mukavia, selvitellään käytännön asioita.
– Etteivät asiat olisi aivan levällään, kun on vapautumisen aika. Monella ne ovat olleet kehnosti jo ennen vankeutta. Rangaistus ei tilannetta paranna, Engberg sanoo.
– Oikeusasiamies on todennut, ettei vankeus saa olla vain säilömistä, vaan työtä, jolla uutta rikollisuutta ennaltaehkäistään, Iinatti huomauttaa vierestä.
Peräti 40 prosenttia ensikertalaisista palaa vankilaan takaisin. Rikoksen uusimisriski kasvaa kerta kerralta.
– Jos yksikin jää tulematta takaisin, se säästää yhteiskunnalle hurjan määrän euroja. Iloitsemme jokaisesta elämän syrjään kiinni päässeestä. Onneksi eläkeikä on alalla aika matala, Iinatti latelee kuiva hymynkare suupielessään.
Tällä työmaalla huumorille on taatusti tilausta.
Jos yksikin jää tulematta takaisin, se säästää yhteiskunnalle hurjan määrän euroja.
Niin, mikä on rangaistusjärjestelmän tehtävä?
Pitääkö rikosseuraamusten ennaltaehkäistä, parantaa rikollisia, ylläpitää moraalia vai yksinkertaisesti kostaa väärintekijöille, toimia jonkinlaisena hyvityksenä?
Asenteet ja kriminaalipoliittiset painotukset ovat aikojen kuluessa vaihdelleet.
Suomessa vankimäärät ovat vähentyneet radikaalisti viimeisinä vuosikymmeninä. Vielä 1970-luvulla meillä oli väkilukuun suhteutettuna eniten vankeja Euroopassa.
Vankimäärät putosivat 1960–2010 peräti 60 prosenttia. Nyt vankiluku on Euroopan pienimpiä.
Samanaikaisesti rikollisuus on vähentynyt. Tätä on nimitetty jopa ihmeeksi.
Taustalla on tietoinen, humaani kriminaalipolitiikka, joka on pyrkinyt välttämään ehdotonta vankeusrangaistusta ja kehittämään vaihtoehtoisia seuraamuksia. Tulokset puhuvat puolestaan.
Mutta onko suomalainen ihme mennyt jo liian pitkälle? Pääsevätkö rikoksentekijät sopimattoman vähällä?
Toimivatko rangaistukset enää yleis- ja erityisestävinä pelotteina vai peittoaako rikoksilla saatava hyöty mennen tullen uhkaavan seuraamuksen?
Viime aikoinakin näitä teemoja on pohdittu julkisessa keskustelussa professorien ja eturivin poliitikkojen suulla.
Rivikansalaisten käsitykset rangaistusjärjestelmän oikeudenmukaisuudesta pulpahtelevat äänekkäimmin pintaan silloin, kun mediassa ruoditaan erityislaatuisia rikoksia ja niistä annettuja poikkeuksellisia rangaistuksia.
Siinä valossa systeemi vaikuttaa toisinaan mädältä ja rangaistuksia pidetään liian lievinä.
Erityisen hanakasti ankarampia rangaistuksia vaativat matalasti koulutetut ja omassa elämässään taloudellista turvattomuutta kokevat.
Tämä selviää Helsingin yliopiston kriminologisen yksikön tutkija Juha Kääriäisen Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä julkaistusta artikkelista.
Poliittisella taustalla ei sinänsä ole merkitystä, mutta rangaistushalukkuus liittyy Kääriäisen mukaan poliittisiin protesti-ilmiöihin, joita Suomessa edustaa perussuomalaiset.
Suomalaisten rangaistusasenteita on tutkittu vähän. Muualla on havaittu, että kun ihmiset saavat perustietoa rikoksista ja rangaistusvaihtoehdoista, väestön suosittelemat seuraamukset vastaavat pitkälle vallitsevaa rangaistuskäytäntöä.
Luultavasti samaa pätee meilläkin, sillä Suomessa luotetaan oikeusjärjestelmään lujemmin kuin muualla Euroopassa.
Kääriäisen mukaan ihmiset keskimäärin toivovat, että rankaisemisen ohella vangit saisivat kuntoutusta ja pääsisivät sitä kautta takaisin normaalielämään.
– Ymmärretään, että vangeilla on paljon päihdeongelmia ja erilaista syrjäytymistä, eikä vankila näihin asioihin auta.
Itä-Suomen yliopiston rikosoikeuden professorin Matti Tolvasen mielestä suomalaisen rangaistusjärjestelmän perusrakenne on toimiva, mutta yksityiskohdissa olisi rukattavaa.
Erityisesti vakavien henkeen, terveyteen ja vapauteen kohdistuvien rikosten seuraamuksia pitäisi Tolvasen mukaan pohtia uudestaan.
Ongelmia ei aiheuta liian löysä lainsäädäntö, vaan oikeuskäytäntö, joka ei osaa erottaa törkeitä tapauksia keskimääräisistä.
– Rangaistukset mitataan asteikon alimmalta neljännekseltä. Vakavampien rikosten kohdalla pitäisi uskaltaa poiketa tästä, tuomita ylimmältä puolikkaalta tai jopa enimmäisrangaistuksia, Tolvanen sanoo.
Tiettyjä omaisuusrikoksia tai perinteisiä kioskitappeluita taas voitaisiin ohjata sovitteluun nykyistä enemmän.
Samaa mieltä on emerita-kollega Terttu Utriainen. Hän poistaisi pikkurikkeet kokonaan rikosoikeusjärjestelmän piiristä.
– Pitäisi keskittyä harvoihin vaarallisiin rikoksiin ja tutkia, miten niitä voitaisiin estää. Surmaamisrikoksia tehdään Suomessa edelleen kaksi kertaa enemmän kuin Ruotsissa ja Saksassa. Olisi syytä miettiä, miksi olemme niin väkivaltainen kansa.
Surmaamisrikoksia tehdään Suomessa edelleen kaksi kertaa enemmän kuin Ruotsissa ja Saksassa.
Sekä Tolvanen että Utriainen ovat puhuneet ehdollisen rangaistuksen käytön suhteellisen lisääntymisen epäkohdista.
– Esimerkiksi kuolemaan johtaneiden liikennerikosten tai lapsen seksuaalisen hyväksikäytön kohdalla ne eivät vastaa yleistä oikeustajua, Tolvanen sanoo.
Ratkaisu tilanteeseen olisi yksinkertainen.
– Jos minimirangaistus lapsen törkeästä hyväksikäytöstä nostettaisiin kahteen vuoteen, ehdollisia ei enää voisi tuomita kuin poikkeuksellisesti. Törkeissä raiskauksissa tähän on jo päästy.
Utriaisen mukaan ehdollisesta on tullut pelkkä varoitus, kun vain kolme prosenttia niistä pistetään täytäntöön.
Erityisen järjetöntä hänestä on törkeiden tekomuotojen kuittaaminen ehdollisella.
– Jos joku tekee törkeän rikoksen, rangaistuksen tulee olla suhteessa siihen eikä jotain mitätöntä.
Ehdollisten määrän kasvu johtuu osaksi kustannusnäkökohdista.
Tolvanen kertoo tuomarista, joka ministeriön koulutuksesta palattuaan kysyi vilpittömästi: – Saako sitä vankeutta enää tuomita ollenkaan, kun se on niin kallista?
Kansanedustaja, varatuomari Markus Lohi (kesk.) huomauttaa, ettei kriminaalipolitiikkaa voi kehittää talouspolitiikka edellä.
– Sen kieltävät jo Olaus Petrin tuomarinohjeet, joissa todetaan, ettei sakkoja saa määrätä rahan vaan rangaistuksen tähden.
Lohen mielestä on tärkeää, että rangaistukset ankaroituvat teon moitittavuuden mukaan. Hallitusohjelmassakin on luvattu kehittää rangaistusjärjestelmää siihen suuntaan. Ehdolliset tuomiot vaikuttavat kokonaisuuden kannalta ongelmallisilta.
– Moni rikoksentekijä heiluttaa tuomiopaperia ja iloitsee, ettei tullut mitään, kun tuli ehdollista. Sitä ei mielletä vankeudeksi, Lohi toteaa.
Rikesakkoja on vastikään korotettu, ja päiväsakkojen osalta harkitaan samaa.
– Vaarana on, että sakkorangaistus tuntuu kovemmalta kuin ehdollinen vankeus.
Kansanedustaja saa paljon kansalaispalautetta rikosseuraamuksista. Kerrotaan esimerkiksi toistuvasti omaisuusrikoksiin syyllistyvistä, jotka selviävät aina vain ehdollisella.
– Hienosäätöä on syytä tehdä.
Ehdollisen rangaistuksen tehostaminen joko pätkällä ehdotonta vankeutta, yhdyskuntapalvelua tai valvontarangaistuksella on Lohesta hyvä vaihtoehto. Minimirangaistuksia hän ei lähtisi muuttamaan.
Valvontarangaistus ylipäätään saa Lohelta kehuja.
Se ei vieraannuta rikoksentekijää arkimaailmasta, vaikka rajoittaakin elämää tuntuvasti ja sitoo päihteettömyyteen.
Rangaistusjärjestelmään on tulossa muutoksia edellä kerrotun lisäksi.
Käyttöön aiotaan ottaa rikosuhrimaksu, josta saaduilla varoilla parannetaan uhrin asemaa. Sekin oli yksi hallitusohjelman linjauksista. Myös sakkomenettelyä kevennetään. Poliisit pystyisivät jatkossa määräämään sakkoja laajemmin toimivaltuuksin, eikä selvillä tapauksilla rasitettaisi oikeuslaitosta.
Kaiken kaikkiaan suomalainen järjestelmä on Lohen mielestä toimiva.
– Olemme mallimaa ihmisoikeuksien kunnioittamisen suhteen.
Olemme mallimaa ihmisoikeuksien kunnioittamisen suhteen.
Näin varmasti, mutta eivät Suomen vankilatkaan mitään hotelleja ole.
Oulun vankilan koululuokassa tosin tuoksuu pitsa. Valma-ryhmäläiset harjoittelevat monelta hukassa olevia arkielämän taitoja.
– Tykkään opiskelusta, Petri Salovaara sanoo ja esittelee huovuttamaansa kassia.
Kiven sisässä on tullut istuttua ennenkin, yhteensä kymmenen vuotta, mutta viimeksi väliin mahtui kaksi hyvää vuotta vapaudessa.
Kovin korkea käsitys konkarilla ei ole suomalaisen vankeinhoidon tilasta. Hänen mukaansa ”systeemi kusee”, vaikka Oulun vankila onkin kaiken kaikkiaan ”hyvä talo”.
Mikäli kokemusasiantuntijaa on uskominen, retuperällä ovat ainakin ravitsemus (allergioita ei oteta huomioon), terveydenhuolto (vangit eivät saa tarvitsemiaan lääkkeitä) ja yhteydenpito ulkomaailmaan (postit viipyvät matkalla käsittämättömän kauan, eivätkä vangin tulot riitä puheluihin saati muuhun).
– Mulla on nivelrikko. Olin kuusi viikkoa tosi kipeä ennen kuin lääkitys järjestyi. Mutta näistä ei uskalleta puhua. Vangit pelkäävät, Salovaara väittää.
Nykyinen tuomio tuli kuolemantuottamuksesta. Illanistujaiset päättyivät ikävästi, kun paikalliset halusivat antaa opetuksen etelästä Itä-Suomeen muuttaneelle Salovaaralle.
– Siinä kävi vähän toisin päin. Yksi pääsi hengestään. Olen kyllä ansainnut rangaistukseni. Minä ja moni muu täällä.
Yhtä kaikki Salovaara on sitä mieltä, ettei järjestelmä ole tasapuolinen. Suomessa tuomitaan erilaisia rangaistuksia samoista asioista riippuen siitä, missä käräjiä istutaan. Rangaistusjärjestelmän kokonaisuus ei sekään vastaa vangin oikeustajuun.
– Pedofiilit ja raiskaajat pääsevät tosi vähällä, vaikka aiheuttavat uhreilleen ikuiset arvet, hän tuhahtaa.
Kun tilaisuus on, Salovaara ihmettelee Iinatille, miksi ulkoilu tapahtuu niin pienellä pihalla. Iinatti kuuntelee rauhallisena, vastailee harvakseen.
Hänen mielestään on vain hyvä, että vangit kyseenalaistavat asioita ja tekevät kanteluita.
– Ne selkiyttävät työtämme. Lait ovat niin moniselitteisiä, että on hyvä saada tarkennuksia.
Ovatko rangaistukset vankilanjohtajan mielestä oikeudenmukaisia?
Iinatti ei työssään juuri mieti asiakkaan tekemiä rikoksia ja rangaistuksia. Hänen tehtävänsä on huolehtia, että tuomittu rangaistus pannaan täytäntöön turvallisesti.
– Yksilölliset, ihmisen tilanteen huomioon ottavat rangaistusmuodot tuntuvat järkeviltä.
Yksilölliset, ihmisen tilanteen huomioon ottavat rangaistusmuodot tuntuvat järkeviltä.
Salovaaralla on edessään vielä reilut kolme vuotta valtion leivissä.
– Vapaudenmenetys on iso asia. Eniten siitä kärsivät lapset, neljän alaikäisen isä toteaa.
Yhteyttä lapsiin hän pitää pääasiassa kirjeitse. Usein on ikävä.
– Ruumiin voi pistää telkien taakse, mieltä ei. Niin kauan menee hyvin, kun se saa olla vapaana, Salovaara heittäytyy filosofiseksi.
Hän aikoo käyttää vankeusajan hyväkseen tekemällä arkisia asioita.
– Kun vapaudun, aloitan kaiken alusta, Salovaara lupaa ja katsoo kauas yli satavuotiaan muurin ympäröimälle, lumiselle pihamaalle.
Reportaasi ilmestyi alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 13.1. Lehden voi tilata täältä .