Essee: Grönlanti-selkkaus rapauttaa jo Naton perustaa
Historian saatossa lukemattomat liittoumat ja kansainväliset organisaatiot ovat tulleet jossain vaiheessa tiensä päähän. Vaihtoehtoina ovat olleet täydellinen kuolema maailmanpoliittisten murrosten seurauksena tai toiminnan olennainen muuntuminen: idea kuihtuu, tehtävät siirtyvät muualle ja organisaatio jatkaa korkeintaan nimellisenä.
Pitkällä aikajänteellä kansainväliset muutokset ovat hajottaneet sekä kansainvälisen kaupan yhteenliittymiä (Hansaliitto) että kollektiiviseen turvallisuuteen (Kansainliitto) tai blokkijärjestelmään (Varsovan liitto) ankkuroituneita järjestöjä. Myös Länsi-Euroopan (WEU) unioni jäi vuosikymmeniksi Naton varjoon ja menetti vähitellen merkityksensä, kun sen tehtäviä siirtyi luonnollisen kehityksen myötä sekä Natolle että EU:lle.
Epävarma tulevaisuus
Trumpin hallinnon politiikan linjanmuutos on tehnyt Naton tulevaisuudesta poikkeuksellisen epävarman. Ja juuri siksi on sanottava ääneen se, mitä moni varoo lausumasta: jos Yhdysvaltain presidentti voi toistuvasti puhua Grönlannin “liittämisestä” johtamaansa maahana, retoriikalla on jo itsessään strateginen seuraus. Presidentin puheet rapauttavat oletusta liittolaisten suvereniteetin koskemattomuudesta ja siten Naton poliittista perustaa jo ennen kuin mikään konkreettisesti tapahtuu.
Tässä valossa myös Suomen ja Yhdysvaltojen kahdenvälinen puolustusyhteistyösopimus (DCA) näyttäytyy uudessa valossa: sen poliittinen arvo nojaa ennustettavaan kumppanuuteen. Trumpin hallinto on osoittanut toistuvasti, että ennustettavuus ja perinteinen diplomatiaan nojautuva politiikka eivät kuulu sen politiikan pelikirjaan. Vaikeneminen ja itsesensuuri eivät ole Suomenkaan tapauksessa ratkaisu, jos perusoletukset muuttuvat.
Retorisesti voidaan kysyä: onko Suomi Trumpin Yhdysvalloille vain transaktionaalinen jäänmurtajien toimittaja tilanteessa, jossa Naton olemassaolo on vaakalaudalla? Edelliseen jatkaen on syytä kysyä myös: mikä Yhdysvaltojen intressi lopulta on puolustaa kriisitilanteessa Suomea sen suurista lupauksistaan huolimatta?
EUROOPAN TURVALLISUUSARKKITEHTUURI VOI PIAN MUUTTUA
Aiemmat liittolaissuhteiden murenemiset ovat vaikuttaneet myös siihen, millaisia uusia järjestelyjä niiden tilalle on syntynyt. Varsovan liiton purkautuminen kylmän sodan jälkeen seurasi Neuvostoliiton romahdusta, jota Venäjällä kuvataan yhä geopoliittiseksi katastrofiksi. Entisten itäblokin valtioiden siirtyminen osaksi Natoa ja EU:ta oli osa tätä ketjua.
Jos nykyinen Nato ajautuisi hajoamisprosessiin, sen ytimessä olisi jälleen suurvalta – nyt Yhdysvallat. Analogia on silti muilta osin erilainen: Yhdysvaltojen sotilaallinen ja poliittinen valta-asema ei ole romahtamassa Neuvostoliiton tapaan. Kyse on toisenlaisesta murroksesta: tahdon, arvopohjan, prioriteettien ja sitoutumisen muutoksesta.
”Donroe-opin” maailmassa läntinen pallonpuolisko nähdään 1800-luvun hengessä etupiirinä ja ulkopolitiikka muuttuu transaktionaaliseksi: liittolaisuus ei ole itseisarvo vaan väline. Washingtonille Eurooppa on jatkossa sivuseikka, mutta Euroopalle kyse on turvallisuuden ydinkysymyksestä.
EUROOPPALAINEN NATO ON HEIKKO JA MAANPUOLUSTUSTAHTO ON ALHALLA
Eurooppalaisten johtajien päämäärättömyys kohdata sekä Venäjän uhka että Trumpin politiikan muutos on johtanut tilanteeseen, jossa koko eurooppalainen puolustusarkkitehtuuri ja liittolaissuhteet joudutaan arvioimaan pian uudelleen. Vaikeuskerrointa lisää Ukrainan sota ja “teatteri”, jota rauhanneuvottelujen ympärillä käydään.
Historiassa liittolaissuhteiden rapautumisen taustalla on ollut usein johtavan maan sisäisen tilan lisäksi liittolaisten väliset jännitteet ja vastakkaiset intressit. Toisaalta juuri tuhoisten sotien jälkeen syntyy uusia järjestelyjä: Wienin kongressin (1815) jälkeinen eurooppalainen järjestys rakennettiin uudelleen, kun suurvallat hakivat vakautta liittorakenteilla.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntynyt Kansainliitto jäi lopulta voimattomaksi jo siksi, että Yhdysvallat ei sitoutunut siihen. YK on pysynyt pystyssä, mutta suurvaltakilpailun aikakaudella sen toimintakykyä koetellaan jatkuvasti, ja Yhdysvaltojen monenkeskinen sitoutuminen on ailahtelevaa. Kun johtava valta ei sitoudu, instituutio jää helposti muotokuoreksi.
Sisäpoliittisessa epävakaudessa painivan maanosan johtajat joutuvat katsomaan totuutta silmiin: jopa Naton pääsihteeri Mark Rutte joutuu puhumaan Trumpin linjanmuutoksesta, kuten asian laita on. Liturginen Yhdysvaltojen miellyttämisen aika on ohi.
Uuden eurooppalaisen puolustusarkkitehtuurin luomisen ongelmat ovat konkreettisia. Monissa palkka-armeijoihin nojaavissa maissa koulutettu reservi on ohut, ja maanosan kroonisen alhainen maanpuolustustahto muodostuu todelliseksi strategiseksi rajoitteeksi.
Ongelma ei ole yhden maan, vaan rakenteellinen ja kulttuurinen ilmiö. Syyt ovat moninaiset, mutta itse ilmiötä ei voi enää kiertää.
Ranskan esimerkki
Se mitä Euroopassa tarvitaan seuraavaksi, liittyy maanpuolustusvalmiuden ja kriisinkestävyyden oleelliseen parantamiseen. Yleisen asevelvollisuuden sijaa on mahdollista luoda myös muita kansalliseen turvallisuuteen keskeisesti vaikuttavia rakenteita, jotka ainakin osin korvaavat palkka–armeijan heikkouden eli koulutetun reservin pienuuden.
Ranskan malli toimii tässä hyvänä esimerkkinä. Maa tarjoaa kiinnostavan esimerkin muille palkka-armeijaan siirtyneille valtioille siitä, miten kriisivalmiutta voidaan vahvistaa ilman yleistä asevelvollisuutta.
Ranskan kansallinen strategia (2025) heijastaa kokonaismaanpuolustuksen henkeä ja se esittelee kolmitasoisen mallin. Tämän tarkoitus on varmistaa maan toimintakyky kaikissa kriisi- ja hätätilanteissa. Strategia koostuu kansallisesta turvallisuusreservistä, kansallisesta turvallisuuspalvelusta sekä vapaaehtoisten ja siviilitoimijoiden joukosta.
Turvallisuusreservin tehtävä strategiassa on vahvistaa valtion ydintoimintoja ja suvereniteettitehtäviä. Käytännössä tämä tarkoittaa sotilaallisia reservejä, santarmistoa ja muita sisäisen turvallisuuden toimijoita sekä esimerkiksi tullia ja terveydenhuoltoa.
Turvallisuuspalvelun rooli liittyy puolestaan kriittisten toimijoiden toimintakyvyn varmistamiseen. Tässä huomio keskittyy erityisesti puolustus- ja turvallisuusteollisuuden toimintojen varmistamiseen. Kolmas taso kokoaa muut osallistumisen muodot, jotka pitävät kansalaisten arjen käynnissä. Näihin liittyvät mm. vapaaehtoiset palokunnat, terveysalan vapaaehtoiset, kansalaispalvelutehtävät ja järjestöt.
Transatlanttisen suhteen päättyessä nykyisessä muodossaan, Euroopan turvallisuuden kannalta ongelmaksi jää myös itsenäisen ydinaseen puute. Maanosan ainoa täysin itsenäinen ydinasevalta on Ranska, eikä maan poliittinen halukkuus ulottaa ydinsateenvarjoa koko Euroopan ylle nauti ainakaan toistaiseksi riittävän laajaa tukea maan epävakaassa sisäpolitiikassa. Tämäkin on osa kokonaisuutta, josta Eurooppa on liian pitkään puhunut kiertoilmauksin.
ONKO YHDYSVALLAT VALMIS ROMUTTAMAAN SUHTEENSA EUROOPPAAN?
Viime kesän EU–USA-tullijärjestelyä on vaikea pitää Euroopan kannalta erityisenä menestyksenä. Samalla transatlanttisten suhteiden mittakaava on kiistaton: EU:n ja Yhdysvaltojen kauppa- ja investointisuhteet ovat maailman laajimmat ja integroituneimmat. Vuonna 2024 transatlanttisen tavara- ja palvelukaupan arvo oli noin 1,68 biljoonaa euroa, ja osapuolet ovat toisilleen keskeisimpiä kauppakumppaneita.
Näiden tosiasioiden valossa se tapa, jolla Yhdysvallat kohtelee EU:ta ja Natoa, näyttäytyy välinpitämättömyytenä ja ylimielisyytenä myös yhteistä historiaa vasten. Tangoon tarvitaan aina kaksi. Nyt näyttää siltä, että Yhdysvallat on valmis purkamaan poliittisia ja sotilaallisia sidoksia, jotka ovat vuosikymmeniä olleet lännen vakauden kivijalka.
Jos Grönlantiin liittyvä retoriikka joskus muuttuisi tosiasiallisiksi järjestelyiksi Yhdysvaltojen eduksi liittolaismaan kustannuksella, se veisi pohjan tältä kokonaisuudelta: turvallisuuden normeilta, liittolaisuuden luottamukselta ja myös taloussuhteiden poliittiselta perustalta. Lopulta pelissä häviäisivät kaikki – myös Yhdysvallat itse.
Ja juuri siksi tämä on Kiinan ja Venäjän unelmaskenaario: fragmentoitunut ja vain näennäisesti yhtenäinen länsi hajottaa lopulta itse itsensä, eikä vastustajan tarvitse tehdä kuin katsoa sivusta.
Pekka Väisänen on valtiotieteilijä yhteiskuntatieteiden tohtori ja Mission Grey -killan jäsen, joka väitteli vuonna 2022 Ranskan presidentti Emmanuel Macronin poliittisesta ajattelusta.
