Kirja palaa doping-uutiseen, joka iski kansakunnan syvimpiin tunteisiin – "Hiihtoliitto loi mielikuvan minusta ammattitaidottomana nuorena toimittajana"
Keskiviikkona ilmestyi kirja uutisesta, joka vaikutti journalismiin, yhteiskuntaan ja monen ihmisen elämään. Aluksi uutista kuvailtiin sanoilla vale ja järkyttävä. Myöhemmin tietoja on harvemmin pidetty yllättävinä.
Eletään 1990-luvun loppua. Hiihto on massojen laji, ja siinä Suomi, piskuinen valtio, voittaa arvokisoissa mitaleja. Syntyy esikuvia ja entiset vahvistuvat. Hiihtohallintokin paisuu, pitäähän asioita järjestellä ja menestyksen jatkuvuus taata. Herrat edustavat, sillä herroja he usein ovat, eivät naisia.
Kansallinen tietotoimisto STT julkaisee juuri Naganon olympialaisten alla uutisen, jonka mukaan tunnettu, nimeltä mainittu huippuhiihtäjä on hankkinut ja käyttänyt kiellettyjä ja suoritusta parantavia aineita. Uutisen mukaan asiasta on tiedetty Hiihtoliiton johdossa.
Samana päivänä kun uutinen ilmestyy, 21. tammikuuta 1998, Hiihtoliitto järjestää tiedotustilaisuuden Helsingissä. Liiton puheenjohtaja Esko Aho kihisee kiukusta.
– Tämä, joka on tämä STT:n tiedote, niin tässä voisi sanoa, että teksti on suurin piirtein kuin jotain salapoliisiromaania, jossa puhutaan varastetusta tavarasta ja viitataan Hiihtoliiton johtohenkilöihin ja mainitaan, että useilla sadoilla tuhansilla markoilla on päätetty hankkia tällaisia aineita. Henkilökohtaisesti sanon näin, että tässä on kyseessä vakavan luokan kunnianloukkaus. Tämäntyyppisiä väitteitä esitetään ilman mitään perusteita, Aho syytti kirjan mukaan.
Uutisen kirjoittajan Johanna Aatsalon (ent. Aatsalo-Sallinen) mukaan alkoi tiedotussota.
– Hiihtoliiton johto loi hirvittävän vahvan mielikuvan minusta kokemattomana ja ammattitaidottomana nuorena toimittajana, jolla on valtavan vilkas mielikuvitus – että tämä kaikki on mielikuvitukseni tuotetta. Varmasti se osittain vaikutti muiden toimittajien mielialaan, Aatsalo sanoo haastattelussa.
Skuuppia on rakennettu pienellä porukalla toimituksen johdon kanssa mutta urheilutoimituksen tietämättä. Siitä huolimatta tästä uutisesta homma perkelöityy. Seuraa vastasyytösten, rikosilmoitusten, poliisikuulustelujen ja oikeudenkäyntien aalto.
– Uutinen oli iskenyt kansakunnan syviin tunteisiin. Se oli osunut suomalaisten lempilajin ytimeen. Voiton hetkien ja Porilaisten marssin sekä kansallisen itsetunnon muodostama yhtälö koki valtavan kolauksen. Menestys olikin tullut huijaamalla, käyttämällä kiellettyjä aineita. Moni hiihtourheilun aktiivinen seuraaja oli ensin todennäköisesti kokenut tulleensa petetyksi, ja tunteille piti löytää joku kanavointikeino, syyllinen, Aatsalo kertoo kirjassa.
Sinänsä uutista seuraava kaaos ei ole uutta tietoa, onhan tapahtumat perattu julkisuudessa monet kerrat.
Uutta on kenties se, kuinka nopeasti Aatsalon oma toimitus kääntyy kollegaansa vastaan. Aggressiivisia tai muuten vain merkillisiä yhteydenottoja tulee useista muistakin toimituksista mukaan lukien Yle ja Hufvudstadsbladet.
Iso osa työkavereista ei enää kannustanut eikä tervehtinyt. Alkoi syyttely, uhriutuminen, päin naamaa huutaminen, mököttäminen ja jopa töniminen – omalla työpaikalla.
STT:n dopinguutista kuitenkin edelsi paljastuksia suomalaisurheilijoiden, myös hiihtäjien käyttämistä vippaskonsteista. Näitä suomalaiset olivat kauhistelleet 1970-luvulta asti. 1990-luvun lopussa huippuhiihtäjien ja liiton johdon osallistuminen huijaukseen näyttää olleen liikaa kansalle ja muulle medialle. Valtava kohu yllätti myös Aatsalon.
– Alkuperäisen uutisen perusasiat pysyisivät, mutta tänä päivänä kerronta olisi todennäköisesti toisenlaista. Juttu olisi taustoittavampi. Varmaan siihen liittyisi aikaisempia dopingkohuja.