80 vuotta sitten: Neuvostopartisaanit tappoivat silmittömästi syrjäkylällä – Nuoren Hiljan vastarinta pelasti kuuden ihmisen hengen
Viiksimon kylä sijaitsee Kuhmon keskustasta koilliseen aivan nykyisen rajavyöhykkeen vieressä. Vuonna 1942 kylä tarkoitti seitsemää taloa, ja lähes kaikki Viiksimonniemen asukkaat olivat toisilleen sukua olevia Heikkisiä.
24. syyskuuta 80 vuotta sitten oli sota-ajasta huolimatta tavallinen maaseudun arkipäivä, joten talojen asukkaat, niin aikuiset kuin lapset, olivat iltapäivällä ulkona omissa puuhissaan, muun muassa perunannostossa.
Noin kahden aikaan paikalle ilmestyi kymmenkunta konepistoolein aseistautunutta neuvostopartisaania.
Partisaanit keräsivät Uutelan, Tyvelän ja Välitalon väen kokoon ja pakottivat heidät läheiseen metsään. Parin tunnin ajan joukko tutki taloja, otti mukaansa kaiken irtilähtevän sekä talojen lehmät.
Sen jälkeen naiset ja lapset komennettiin Uutelan pirttiin ja miehet Uutelan saunaan, ja ampuminen alkoi.
Silmitön teurastus vei kaikkineen kahdeksan ihmisen hengen, joista nuorin oli pellolle ammuttu ja ambulanssiin kuollut 6-vuotias Tauno-poika.
Se, että edes osa pirtissä olijoista jäi henkiin, oli eloonjääneiden kertoman mukaan 22-vuotiaan Hilja Heikkisen sankarillisuuden ansiota. Nuori nainen hyökkäsi toisen pirtissä olleen partisaanin kimppuun ja onnistui kääntämään aseen piipun kattoa kohti.
Syntyneessä käsikähmässä ja kaaoksessa 13-vuotias Eino löi tuvan ikkunan rikki, ja hän, Hilja sekä neljä muuta onnistuivat pakenemaan. Tuhosta jäivät eloon myös lintumetsällä olleet Uutelan isäntä Juuso Heikkinen ja hänen 16-vuotias poikansa Veikko sekä heinäsuovaan perheen koira kainalossaan piiloutunut Välitalon 14-vuotias Toivo.
Haavoittuneista selviytyivät Tyvelän talon 21-vuotias Veikko Armas ja ammutun äitinsä sylissä ollut 4-vuotias Välitalon Helli, joiden partisaanit uskoivat kuolleen.
Järjettömältä tuntuvan julmuuden takana oli pyrkimys aiheuttaa kauhua ja sekasortoa suomalaisissa iskemällä siviileihin, etenkin naisiin ja lapsiin. Kun venäläisten arkistot avautuivat 2000-luvulla, kävi ilmi, että osa iskujen kohteista oli myös väärennetty sotilaskohteiksi.
Neuvostopartisaanit tekivät jatkosodassa 45 vastaavanlaista iskua Kainuun, Lapin ja Pohjois-Karjalan syrjäkyliin. Lisäksi hyökättiin ajoneuvoja ja ajoneuvosaattueita vastaan ja vietiin suomalaisia vankeina rajan taakse.
Partisaani-iskuissa kuoli 181 siviiliä. Sodan jälkeen niistä, kuten monista muistakin asioista, vaiettiin sekä poliittisista syistä että tapahtumien traumaattisuuden ja ajan tavan mukaisesti. Virallisen hiljaisuuden takana kulki kuitenkin suullinen perimätieto niillä paikkakunnilla, joihin iskuja oli tehty.
Myöhemmin asiat alkoivat nousta esiin muun muassa kirjallisuuden kautta, mutta varsinainen sotarikoskeskustelu partisaanien teoista Suomessa alkoi vasta 1990-luvun lopulla.
Kun venäläisten arkistot avautuivat, saatiin selville, että suomalaissiviilien murhista oli viime kädessä vastuussa karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan kommunistipuolueen osasto ja sen johtaja Gennadi Kuprijanov. Kokonaisuudessaan partisaanitoimintaa johdettiin Belomorskista Vienanmeren rannalta.
Tiedot poikivat myös KRP:n aloittaman rikostutkinnan, koska murha ei Suomen lakien mukaan vanhene koskaan. Eri vaiheiden jälkeen Venäjälle lähetettiin oikeusapupyyntö, johon tuli vihdoin allekirjoittamaton vastaus.
Siinä todettiin, että Venäjän lakien mukaan mahdolliset rikokset ovat vanhentuneet, minkä vuoksi ne eivät aiheuta toimenpiteitä heidän päässään.
Lähteitä: Martikainen-Loisa-Mäntyniemi: Partisaanisodan Siviiliuhrit (Värisuora-kustannus, 2002), Uusi Suomi, Yleisradio.
