Afrikan siirtomaat itsenäistyivät joukolla 60 vuotta sitten

Euroopan mahtivaltiot sopivat Afrikan jakamisen periaatteista keskenään Berliinin konferenssissa 1885.

1900-luvun alkaessa maanosa oli muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta siirtomaavaltojen hallussa.

Vaatimukset itsenäisyydestä voimistuivat varsinkin maailmansotien jälkeen, joissa myös tuhannet siirtomaiden kansalaiset olivat joutuneet uhraamaan henkensä emämaan puolesta.

Esimerkiksi Egypti itsenäistyi Britannian alaisuudesta jo 1922 ja Libya 1951, mutta varsinaista siirtomaavallan purkautumisen aaltoa saatiin vielä odottaa.

Se alkoi tammikuussa 1960 Kamerunin itsenäistymisellä Ranskan alaisuudesta. Vuoden loppuun mennessä maailmaan olisi syntynyt jo yhteensä 17 uutta afrikkalaista valtiota.

Suuri osa uusista valtioista oli juuri Ranskan entisiä alusmaita, kuten esimerkiksi Keski-Afrikan tasavalta, Madagaskar ja Tshad. Ranskan itseensä liittämä Algeria, joka ei siis ollut muodollisesti siirtomaa, itsenäistyi vasta verisen sodan jälkeen 1962.

Vuoden 1960 itsenäistyjistä maantieteellisesti suurin oli Belgian Kongo, entinen Zaire ja nykyinen Kongon demokraattinen tasavalta.

Valtava alue ja sen luonnonrikkaudet olivat pitkään Belgian kuninkaan Leopold II:n henkilökohtaisessa omistuksessa.

Kamerun on hyvä esimerkki siirtomaavallan vaikeasta perinnöstä.

Maan Britannialle kuulunut osa liittyi ranskalaiseen osaan jo 1961, mutta englannin ja ranskankielisten ryhmien kiistat ja väkivaltaisuudet ovat jatkuneet näihin päiviin saakka.

Afrikka on muuttunut paljon itsenäistymisaaltoa seuranneessa 60 vuodessa.

Mantereen väkiluku on paisunut vajaasta 230 miljoonasta yli miljardiin, ja miljoonakaupunkien määrä kahdesta moninkertaiseksi. Vuoteen 2050 mennessä Afrikan väestömäärän odotetaan vielä kaksinkertaistuvan nykyisestä.

Vaikka köyhyydessä elävien afrikkalaisten osuus on Maailmanpankin tilastojen mukaan laskenut, ovat maiden väliset ja niiden sisäiset erot suuria. Reilusti yli puolet afrikkalaisista on alle 25-vuotiaita.

Kamerunilaisen sosiologin Francis Nyamnjohin mukaan näköalattomuudesta ja työttömyydestä kärsivä nuoriso on valmis räjähtämään minä hetkenä hyvänsä.

– He janoavat poliittisia vapauksia ja taloudellisia mahdollisuuksia, Nyamnjoh sanoo AFP:lle.

Kaikesta kehityksestä huolimatta Afrikan yleinen teollistumisaste on yhä alhainen ja palvelusektori vasta muotoutumassa.

– Me emme ole päässeet irti siirtomaakuviosta. Pohjimmiltaan Afrikka on edelleen raaka-aineiden tuottaja ja viejä, tiivistää AFP:lle togolainen ekonomisti Kako Mubukpo.

Ranskalaistutkija Jean-Joseph Boillot’n mukaan Afrikka etsii yhä taloudellisen kehityksen oikeaa mallia.

Eurooppaan suuntautuva muuttopaine ja kasvun tarjoamat mahdollisuudet ovat saaneet myös EU:n miettimään suhtautumistaan Afrikkaan uusiksi.

Tuore kansainvälisten kumppanuuksien komissaari Jutta Urpilainen on saanut tehtäväksi laatia unionille kumppanuuteen perustuva Afrikka-strategia yhdessä ulkoministeri Josep Borrellin kanssa.

– Meidän täytyy kääntää selkämme vanhalle narratiiville Afrikasta epävakauden ja köyhyyden mantereena, Urpilainen sanoi EU-parlamentin kuulemisessa lokakuussa.