Irti omahyväisyysharhasta
Kysyin taannoin eräältä varhaiskasvattajalta, mikä ammattiasia heillä on nyt keskustelun ytimessä. Tunnetila, oli vastaus.
Yksi tämän hetken kansainvälisistä huippupsykologeista, Harvardin yliopiston professori Steven Pinker julistaa puolestaan kuulijoilleen, että ”kaikki on upeasti”. Maailma on menossa parempaan suuntaan.
Koronan jälkeen ja presidentti Putinin käynnistämän Ukrainan sodan vielä riehuessa on vaikea hyväksyä Pinkerin väitettä. Mutta monen tunnemaailma on sen sijaan viimeisten vuosien tapahtumien takia yhä myllerryksessä.
Laajasti ymmärretään, että olemme kuitenkin uuden ja tuntemattoman kehityksen tiellä, jota pitkin kuljetaan valittujen päättäjien ehdoilla.
Heille Pinkerillä olisi ohje uusimmassa kirjassa ”Rationality”.
Oman tunnetilan sävyttämiä johtopäätöksiä tulisi välttää, hän sanoo.
Esimerkiksi ei tulisi heti kyseenalaistaa tietoja sillä perusteella, kuka niitä esittää.
Siis, vaikkapa Jussi Halla-aho saattaa olla väitteissään hyvinkin oikeassa, samoin tiedemies, vaikka ei tutkimuksilleen saisikaan johtajien tukea.
Omahyväisyysharha voi olla iso ongelma. On varsin tavallista, että keskusteluissa hyväksymme paljon juuri sellaista tietoa, joka vahvistaa ennakkokäsityksiämme.
Tämän takia yhteiskunnallinen, avoin ja kriittinen keskustelu on ensiarvoisen tärkeää. Erimielisyys on hedelmällistä. Erilaisten ihmisten kohtaaminen ja ajatustenvaihto ovat edistymiselle suorastaan välttämättömiä.
Keskustan puoluejohto on yleensä osannut rakentaa kokouksen draaman ja myös lopulta hallinnut sen kulun, vaikka lopputulos ei olisikaan ollut sen mieleen.
Keskustan lähestyvää Lappeenrannan puoluekokousta on etukäteen luonnehdittu rauhalliseksi ja yhtenäiseksi, mikä ei ennusta puolueelle hyvää tulevaisuutta.
Puoluekokouksille on läpi vuosikymmenten ollut tunnusomaista jännitteisyyden kasvu kokouspäivää lähestyttäessä. Tämä jo pelkästään on saanut keskustalaiset liikkeelle.
Mitä korkeammalle jännittynyt tunnetila on kohonnut, sitä enemmän puoluekokoukseen on tullut väkeä.
Osallistumista kokoukseen ei ole millään tavoin rajoitettu. Kokoukset ovat olleet erilaisten ihmisten kohtaamisia, aitoja kansanliikkeitä, joita myös ulkopuoliset ovat päässeet seuraamaan – ja kieltämättä myös ihailemaan.
Keskustan puoluejohto on yleensä osannut rakentaa kokouksen draaman ja myös lopulta hallinnut sen kulun, vaikka lopputulos ei olisikaan ollut sen mieleen.
Puolueväen enemmistö on saanut kokouksen päätteeksi tuntea, että kykeni vaikuttamaan asioiden kulkuun. Vaikuttamisen kokeminen on demokratian keskeinen päämäärä ja pitää osaltaan demokratiaa myös koossa.
Kansalaisten aktiivinen yhteiskunnallinen toiminta tulisi pysyä korkeana jo sen vuoksi, että sillä turvataan valtioiden perustehtävän – järjestyksen ja kaikinpuolisen turvallisuuden ylläpitämisen säilyminen.
Siinä mielessä suomalainen voi ajatella kaiken olevan hyvin, että meillä, toisin kuin vaikkapa Venäjällä tai Yhdysvalloissa, ei koeta yleistä turvattomuutta. Yhteiskuntajärjestyksen koneisto – poliisi, armeija, virkamiehet – on toimiva ja luotettava.
Kuitenkin hyvän eteen on jatkuvasti ponnisteltava ja uutta tietä tulevaisuuteen rakennettava.
Millaista tulevaisuutta keskusta haluaa?
Siitä päättää ensi viikonlopun puoluekokous, jossa tulisi käydä rapsakkaa ja ennakkoluulotonta tulevaisuuskeskustelua samalla, kun kokousväki pääsee koronakauden jälkeen nauttimaan keskustalaisesta hengestä, ainutlaatuisesta tunnelmasta.
Se on osaltaan aina vetänyt uutta väkeäkin puolueeseen. Tiedän, että nytkin kokoukseen matkaa suurin odotuksen ensikertalaisia, juuri puolueeseen liittyneitä.
Ehkä Lappeenrannan puoluekokouksessa päätetään myös rimpuilla eroon väliin esiin pilkahtavasta omahyväisyysharhastakin.