Urkin ja Tyrkön vanavedessä

Maarit Tyrkkö kertoo uudessa kirjassaan (Presidentti ja toimittaja) presidentti Urho Kekkosesta yksityishenkilönä ja roolistaan presidentin uskottuna vuosina 1976–81.

Kirja on saanut ruusuja, vähän risujakin. On sanottu, ettei Tyrkkö ollut sentään niin tärkeä henkilö.

Kenen kannalta ei ollut?

Tyrkön ja Kekkosen ikäero oli 47 vuotta. Silti on helppo uskoa, että toimittaja oli vanhalle presidentille tärkeä henkilö monellakin tapaa. Myös kiintymyksen ja läheisyyden tunteen tuojana.

Luin kirjaa innolla. Syy on yksinkertainen. Olen elänyt nuo vuodet, aloittelin politiikan toimittajana vuoden 1975 keväällä.

Moniin tuolloisiin aprikointeihin on tullut pikkuhiljaa uutta selvennystä, mutta Tyrkön kirja tarjosi sitä samojen kansien sisällä. Kirjan myötä olen käynyt uusin silmin läpi myös omia tuonaikaisia hataria muistiinpanojani.

Kekkosen jälkeistä presidenttipeliä pelattiin lähes koko 1970-luku. Uusia kierroksia kilpa sai vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeen. Tuli selväksi, että edellisenä vuonna uudelleen valittu Kekkonen ei istu enää kuusivuotiskautta.

Tyrkön mukaan Kekkonen oli itsekin kaavaillut, että hän eroaa syksyllä 1981 ja ryhtyy tekemään muistelmiaan.

Hallitusta johtanut Mauno Koivisto (sd.) tiesi tilanteen. Pääministeri on ykköspaikalla, jos presidentti eroaa. Hallitusta ei saanut päästää hajoamaan.

Koivisto käytti viivytystaktiikkaa. Tuolloin vitsailtiin, että Koivisto aloittaa aamunsa hokemalla: Älä hermostu, älä hermostu.

Keväällä 1981 Kekkonen syytti pääministeriä vitkastelusta. Hallituksen kuviteltiin olevan vaihtumassa. Koivisto, vanha lentopalloilija, vaihtoi sääntöjä ja mojautti iskulyönnin suoraan presidenttiin. Katsoi, että presidentin, hallituksen nimittäjän, osoittama epäluottamus ei riitä: hallitus eroaa vain eduskunnan epäluottamuslauseella.

Koiviston linjaus oli silloisissa oloissa uusi, mutta vanha presidentti ei jaksanut enää vastata.

Presidenttikilpa silmissään nuori keskustajohtaja Paavo Väyrynen yritti rimpuilla hallitusta kumoon ilman presidenttiä. Tähtäimessä oli Koiviston vaihtaminen keskustalaiseen pääministeriin.

Yritys oli erityisen kiivas hallituksen budjettiriihessä syksyllä 1981. Väyrysen voima ei kuitenkaan riittänyt, vaikka keskusteluja oli käyty myös ”ei-koivistolaisten” demarien kanssa.

Peliä hankaloitti kaatoyritykseen nihkeästi suhtautunut pääministerin sijainen Eino Uusitalo (kesk.). Hymy-Eikka ei halunnut millään uskoa, että Urho Kekkosen presidenttipäivät olivat luetut.

Aika loppui, kun Kekkonen jäi syyskuussa sairauslomalle. Budjettisopu syntyi nopeasti. Koivisto pääsi presidentinvaaleihin vt-presidenttinä, ja lähipiiriläiset riemuitsivat halaillen toisiaan.

Koivisto voitti vaalit kirkkaasti. Olisi voittanut, vaikka Väyrysen kaatoyritys olisi onnistunutkin.

Aika velikultia. Ja melkoisia aikoja.