Näkökulma: Palkansaaja-keskustaa ei rakenneta pelkällä sovintopuheella

Kevätkauden viimeisellä eduskunnan kyselytunnilla kesäkuussa nähtiin eräänlainen väärän kuninkaan päivä.

Suurimmat oppositiopuolueet SDP ja keskusta olivat ikään kuin vaihtaneet osia, kun SDP tiukkasi maakuntien liikennehankkeista ja keskusta syyllisti hallitusta naisvaltaisten alojen ajamisesta ikuiseen palkkakuoppaan.

Esitys enteili tulevaa. Seuraavana viikonloppuna keskustan uudeksi puheenjohtajaksi kukitettu Antti Kaikkonen linjasi ensi töikseen haluavansa keskustasta vahvemman palkansaajien puolueen.

Kaikkonen sanoi, ettei pienyrittäjien asian ajaminen saa millään tavalla estää keskustaa olemasta myös tavallisen ahkeran ja perheensä elättävän palkansaajan puolue. Hän totesi myös, että ay-liikkeellä tai vasemmistolla ei ole työelämäasioihin mitään yksinoikeutta.

Kaikkosen mielestä keskustan on syytä osoittaa jatkossa aikaisempaa enemmän kiinnostusta myös palkansaajapuolen kysymyksiin, joista puolue on ollut lähihistoriassa hiljaa.

Keskustajohtaja tietää hyvin mistä kenkä puristaa.

Juha Sipilän puheenjohtaja- ja pääministerikausi meni kikyineen kokonaan työnantajien asioita ajaessa. Viime vaalikaudella keskusta istui eduskunnassa puolestaan tuppisuuna, kun Marinin hallitus kiikutti saliin sinänsä melko vähäpätöisiä työlainsäädännön uudistuksia. Muista puolueista pönttöön menijöitä kyllä niissäkin riitti.

Oppositiossa keskusta on alkanut kuitenkin osoittaa elonmerkkejä myös palkansaajien asioissa, joista puhuminen ei ole puolueen kellokkaiden suuhun oikein istunut. Vapaiden talonpoikien puolueessa kun on perinteisesti jotenkin vieroksuttu palkansaajien asiaa ja ay-toimintaa jonkinlaisena vasemmistolaisuutena ja sosialismina.

Keskustan kroonisena pulmana on ollut sekin, että puolueella ei ole merkittävää jalansijaa palkansaajaliikkeessä, mikä heijastuu eduskuntaryhmän kokoonpanoonkin ja sitä kautta puolueen kaikkeen politiikan tekemiseen.

Nyt muutokseen on kuitenkin edellytyksiä, kun puheenjohtajana toimii palkansaajien asian itse pöytään nostanut politiikan konkari Kaikkonen. Puoluejohtoon nousi kesän puoluekokouksessa myös hänen kilpailijansa Tuomas Kettunen – entinen maitoauton kuljettaja Kuhmosta ja eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan jäsen.

Yhden kokonaisen ison poliitikan lohkon puuttuminen keskustan valikoimasta on ollut yksi syistä puolueen kannatuskatoon.

Jos ja kun keskusta mielii takaisin kolmen suurimman puolueen joukkoon, sen on pystyttävä toimimaan täyden palvelun tavaratalona. Tarjottavaa pitää olla myös palkansaajille, joita yrittäjien asia ei äänestyspäätöstä tehdessä niinkään hetkauta.

Kun pääministeri Petteri Orpon (kok.) hallitus on työmarkkinoilla ajanut karkein ottein niin oikealle, että osaa kokoomuslaisiakin hävettää, keskustalla on nyt saumaa esiintyä maltillisena ja sopimishakuisena palkansaajien ystävänä.

Lämpimillä sanoillakin pääsee alkuun, mutta mielikuvatkaan eivät muutu pelkästään niillä. Uskottavuus vaatii enemmän, ja keskustan on lyötävä ennen pitkää pöytään konkreettisia tavoitteita ja esityksiä työlainsäädännön uudistamiseksi.

Mistä niitä sitten löytyisi? Kysymys ei ehkä ole ihan helppo, mutta ainakin saumaa olisi esimerkiksi ikääntyneiden työntekijöiden aseman parantamisessa ja kunnianpalautuksessa.

Jostain syystä ennen arvostetuista yli viisikymppistä työntekijöistä on tullut 2000-luvulla työelämässä hylkiöitä, joiden puolustamiseen vasemmistolta ja ay-liikkeeltäkään ei ole oikein löytynyt puhtia ja viisasten kiveä. Yli viisikymppisten työntekijöiden työmarkkina-asema on mitä suurimmassa määrin myös kansantaloudellinen kysymys.

Toinen mahdollinen kohderyhmä voisi olla nuoret pätkätyöläiset. Takavuosina heidän edunvalvojinaan esiintyivät mielellään vihreät, mutta puolueen ote yleispolitiikasta on kirvonnut. Etelän isoissa kaupungeissa voisi olla kysyntää tosissaan liikkeellä olevalle prekariaatin porvarilliselle puolustajalle.

Hoitoalan työvoiman turvaaminen on niin ikään megaluokan poliittinen kysymys. Keskusta on jo herännytkin asiaan vastustamalla naisvaltaisten alojen palkkakehityksen vaarantavaa vientialasidonnaista palkkamallia ja valtakunnansovittelijan käsien sitomista.

Uskottavalla paneutumisella näiden ongelmien korjaamiseen saattaisi päästä eduskuntavaaleissakin ainakin jonnekin saakka.

Se voi vaatia myös uskallusta tehdä soveltuvin osin yhteistyötä oppositiossa istuvien vasemmistopuolueiden kanssa – hallituksessa istuvan oikeiston suunsoitolle kintaalla viitaten.