Unelmahöttöä harmaantuvasta Suomesta

Vähän aikaa sitten tein jutun vanhustenhoidon tulevaisuudesta. Suurena mörkönä aiheen yllä häälyi vuosi vuodelta kapeammalla kärjellään keikkuva väestöpyramidi. Johtopäätös oli, että tarttis saada enemmän mukuloita.

Hieman myöhemmin kirjoitin perhepalveluista ja lastensuojelusta. Työn ja perheen yhdistäminen takkuaa. Perheet eivät saa apua, jota pyytävät. Huostaanotot ja sijoitukset lisääntyvät. Niihin lapioidaan rahaa, mutta arjessa ei tueta ainakaan perheiden itsensä toivomalla tavalla.

Tuntui lievästi sanottuna ristiriitaiselta.

Samaan aikaan väännettiin kotihoidontuesta ja perhevapaista koko valtakunnan voimin.

Selväksi tuli, että kotiäiti on tämän ajan huono nainen ja suurperheen äitiys kyseisen rikoksen törkeä tekomuoto.

Viesti oli, että kyllä Suomi nousisi, jos tämä kotona loisiva porukka saataisiin ahkeroimaan yhteisen hyvän eteen.

Pahimpia ovat monisynnyttäjät, jotka vuodesta toiseen pukkaavat uusia kansalaisia maailmaan sen sijaan, että tekisivät jotain hyödyllistä.

Keskustelun takaa kaikui ajatus, että jotenkin pitäisi saada tämä epäisänmaallinen toiminta loppumaan. Jospa edes seuraava sukupolvi älyäisi olla toistamatta vanhempiensa virheitä.

Harvoja tuntuu kiinnostavan, että Väestöliiton mukaan yli puolet lapsista elää monilapsisissa perheissä. Tämä porukka ei siis edusta omituista marginaalia, vaan kattaa ison osan heikosta syntyvyydestä.

Siitä huolimatta perhe-etuudet ja -palvelut on räätälöity lähinnä kahden lapsen ihanteen näkökulmasta.

Voi miettiä, miltä valtiovarainministeriön säikäyttänyt, ennusteitakin kehnompi syntyvyysgraafi näyttäisi, ellei näitä isoja perheitä olisi.

Sitten kävi jo pääuutislehtikin päivittelemään harmaantuvaa Suomea. Sama aviisi, joka toitottaa perheiden valinnanvapauden vahingollisuutta ja julkaisee säännöllisesti kokemusperäisiä artikkeleita lapsiperhe-elämän kauheudesta.

Onko minussa jotain vikaa, kun en ymmärrä, miten perhevihamielisyys, monilapsisuuden leimaaminen aivottomuudeksi ja huoli syntyvyydestä mahtuvat loogisesti samaan suuhun?

Vanhempien syyllistäminen, potentiaalisten perheellistyvien pelottelu ja jo lapsia saaneiden jättäminen tiukassa paikassa yksin eivät varsinaisesti kannusta uusien veronmaksajien tuottamiseen. Varsinkaan, kun tulevaisuus näyttää epävarmalta.

Minulla on unelma. Sanon silläkin uhalla, että sellainen puhe on lähihistoriassa leimattu hötöksi.

Sellainen unelma minulla on, että tässä maassa kukin voisi perustaa semmoisen perheen kuin haluaa, saisi hoitaa lapsensa kuten parhaaksi näkee ja yhteiskunta tukisi tarpeen mukaan ja perheen lähtökohdista käsin, syyllistämättä tai arvottamatta.

Ja että kunnon kansalaisena pidettäisiin sitäkin, jolla syystä tai toisesta ei lapsia ole.

Sellainen utopistinen unelma minulla on, että kaikki lapset isoissa ja pienissä perheissä, kahden tai yhden vanhemman, isien tai äitien tai molempien perheissä saisivat kutakuinkin tasavertaiset mahdollisuudet kasvaa tasapainoisiksi aikuisiksi.

Me tarvitsemme heistä jokaisen, eikä kukaan tänne syntyvä itse valitse paikkaa, aikaa tai perhettä, josta elämänsä aloittaa.