Se oli tässä – kiitos!
Varapuhemies Veikko Helle (sd.) tunnusteli eduskuntavaalien jälkeen keväällä 1979 uuden hallituksen syntymahdollisuuksia. Hommana oli selvitellä, mille pohjalle hallitus voidaan rakentaa kokoomuksen vaalivoiton jälkeen.
Kirjoitin tuolloin 14 keskustalaiseen maakuntalehteen Uutiskeskuksen politiikan toimittajana. Olin siirtynyt remontoituun uutistoimistoon vain muutama kuukausi aikaisemmin Uuden Suomen politiikan toimituksesta.
Pääsin haastattelemaan tunnustelijaa. Helle oli 67-vuotias huomattava demaripoliitikko, entinen ministeri ja entinen puhemies. Hän oli aloittanut kansanedustajana vuonna 1951, samana vuonna jolloin synnyin.
Helle oli vaatimaton vanhan ajan herrasmies, kansakoulun ja työväen akatemian käynyt puuseppä. Hän saattoi esitellä itsensä tyyliin ”puuseppä Suomen eduskunnasta”.
Olin luvannut, että haastateltava saa tarkistaa sanomisensa ennen kuin juttu menee lehtiin. Kun astuin varapuhemiehen pieneen huoneeseen, siellä istui myös rouva Toini Helle.
Varapuhemies istahti pöytänsä ääreen. Muutaman rivin luettuaan hän kääntyi, katsoi ilkikurisesti ja vilkaisi vaimoonsa.
– Niin. Tähän asti minä olenkin tunnustellut vain tuota Toinia.
Hämmennyin. En hoksannut, sopiiko rouvan läsnä ollessa nauraa. Mutta sitten kyllä kaikki nauroimme.
Helteen tunnusteluista alkoi hallituskausi, jonka aikana päättyi Urho Kekkosen 26 vuotta kestänyt presidenttiura syksyllä 1981. Hallituspohjaksi muokkautui edelleen punamulta, vaikka kokoomus oli vaalien suurin voittaja.
Presidentti nimitti hallituksen johtoon Mauno Koiviston (sd.), tulevan presidentin. Kokoomus jäi rannalle, ”yleisistä syistä”, kuten puhemies Johannes Virolainen luonnehti Kekkosen raivostuttaneessa juhannuspommissaan.
Ensimmäinen sanomalehtijuttuni julkaistiin Liitto-lehdessä kesäkuussa 1971. Kerroin valokuvaajan kuvien kera, kuinka kyläläiset kokosivat renkkusiltaa Kiiminkijoen yli. Enää sitä ei kukaan kokoa. Ei ole koko siltaa.
Viidellä vuosikymmenellä olen voinut – mainioiden työkavereiden kanssa – seurata läheltä politiikan menoa. Olen saanut kuulla nokakkain presidenteistä, puhemiehistä ja pääministereistä alkaen vallanpitäjiä, mutta myös nähdä heidän henkilökohtaisia puoliaan.
Mieleenpainuvia tuokioita ovat antaneet hekin, joita on tapana kutsua tavallisiksi ihmisiksi. Matkan varrella huomaa, että kun vallan tunnukset riisutaan, kaikki ovat lopulta tavallisia, useimmiten varsin mukavia ihmisiä.
Toimittajan rankka tavoite on objektiivinen totuus. Kuka siihen pääsee? Tänään kova kysymys kuuluu, olenko tiedon pisaroissani yrittänyt puhua niin totta kuin osaan? Ja olenko pystynyt antamaan politiikkaa seuraaville eväitä matkaan? Näitäkin sopii alkavilla eläkepäivillä aprikoida.
Palautettakin on ropissut, mutta enemmänkin olisi voinut tulla. Siinä voi syntyä hienoja hetkiä. Vuosia sitten kahvijonossa tuntematon rouva lähestyi. Kun vaimoni ojensi kättään, vastaus oli määrätietoinen:
– Haluan tervehtiä miestänne, se kun kirjoittaa Maaseudun Tulevaisuuteen.
Lämmin kiitos hänelle, ja teille kaikille muillekin.