Äänestivätkö britit väärin?

Kansa äänesti väärin, kirjoitti taloustieteilijä Sixten Korkman Helsingin Sanomien kolumnissaan heti Britannian kansanäänestyksen jälkeen.

Vastaavanlaisia kommentteja on kuultu laajemminkin, kun Euroopassa on puitu Brexitin jälkipyykkiä.

Britit on haluttu nähdä ymmärtämättöminä äänestäjinä, jotka valitsivat tunnesyyt järkiperusteluiden sijaan. Jääräpäisten vanhojen on sanottu jyränneen fiksut nuoret.

Näkemykset ovat saaneet vain lisäpontta, kun miljoonat britit allekirjoittivat vetoomuksen uuden kansanäänestyksen järjestämisestä.

Tulkintoja ei voi kokonaan kiistää, vaikka niissä onkin vahva lataus.

Etenkin Brexit-puolen vaalikampanjointi oli niin populismin ja suoranaisten valheiden kyllästämää, ettei se voinut olla vaikuttamatta ihmisten äänestyskäyttäytymiseen.

Puheet ylpeän kansakunnan itsemääräämisoikeuksien palauttamisesta antoivat lisämausteen, joka osui brittien tunteisiin.

Mutta voiko kansa siltikään äänestää väärin?

Se on kysymys, jota pitäisi välillä pohtia.

Äänestäjien tahdon kysyminen on yksi demokratian peruskivistä, jota on politiikassa tapana kunnioittaa. Silti ihmisten äänestyskyvykkyys tuntuu toisinaan herättävän arvostelua.

Keväällä 2015 Suomessa kohistiin muutamien älymystöön itsensä sijoittaneiden teatteri- ja elokuva-alan ammattilaisten kommenteista, kun he eivät tahtoneet hyväksyä perussuomalaisten eduskuntavaalimenestystä.

Viime kädessä vastuu järisyttävästä Brexit-tuloksesta on kuitenkin vallitsevan järjestelmän ylläpitäjällä, tässä tapauksessa EU:lla.

Ihmisten tyhmyyden arvostelun sijaan pitäisi pohtia sitä, mikä EU:ssa on vikana, kun suurin osa briteistä halusi siitä eroon. Missä EU on epäonnistunut, kun kriittisille äänille löytyy laajaa kannatusta kaikkialta Euroopasta?

Kysymys on vaikea, koska se haastaa eliitin ja poliitikot menemään itseensä.

Aiheesta on toki keskusteltu paljon. EU:ta on vaadittu palaamaan juurilleen, keskittymään olennaiseen ja vastaamaan paremmin ihmisten huoliin.

Teemaa ei aiota unohtaa myöskään tänään alkavassa EU-johtajien huippukokouksessa.

Päättäjien on kuitenkin syytä kurkata peiliin tarkasti.

Yksi EU:n perusongelmista on se, että se on kansalaisilleen vieras ja etäinen byrokraattimörkö, jonka hyödyt ovat epäselviä.

Sisämarkkinoiden ja vapaan liikkuvuuden kaltaiset positiiviset puolet hautautuvat Kreikka-sotkujen, pakolaiskriisin ja muiden ongelmien alle.

Äänestäjät eivät ole tyhmiä, he vain reagoivat olemassa olevaan tilanteeseen.

Brexitin kohdalla on myös muistettava, ettei äänestys EU-jäsenyydestä ollut kansalaisten keksintö, vaan sen kyhäsi pystyyn pääministeri David Cameron oman valta-asemansa turvaamiseksi.

Syyt niskoilleen saa siis ottaa ennemmin Cameron kuin kansa.

Tosin on perusteltua kysyä, miksi kansan mielipiteen kysyminen EU-jäsenyydestä irrottautumisesta on huono asia, mutta Suomessa Nato-kansanäänestystä pidetään lähes ehdottoman tärkeänä.

Kaiken sotkun keskellä EU:n pitäisi olla myös uskottava, johon ihmiset luottavat.

Se on vaikea tehtävä epävarmaksi muuttuneessa maailmassa, jossa kaikenlainen populismi, tiedon vääristely ja uhkakuvien maalailu ovat voimissaan.

Yhteisen maailman sijaan katse on kääntynyt omaan maahan. Nationalismi ei ole kuollut.

Se näkyi kirkkaasti Brexitissä, ja se näkyy selvästi muualla Euroopassa, myös Suomessa. Yhdysvalloissa presidenttiydestä kisaa viholliskuvia maalaileva ja Amerikan uudesta suuruudesta haikaileva Donald Trump.

Britanniassa media on lähtenyt leikkiin mukaan. Skandaalinkäry ja EU-pelkojen maalailu ovat arkipäivää. Kansa lukee ja uskoo, mitä media tuottaa.

Siksi median vastuuta ei kuuluteta turhaan. Journalismin tehtävänä on kertoa totuus. Tämän toteutumista pitäisi valvoa entistä terävämmin.