Puolustuspolitiikka kaipaa strategisuutta
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö puhui tällä viikolla vahvasti eurooppalaisen puolustusyhteistyön tiivistämisen puolesta. Aihe ei ole uusi Suomessa.
Olen iloinen, että aihe nousee esille. Olen itse puhunut asiasta viime vuosien aikana paljon ja tarkastelen asiaa myös väitöskirjassani.
SUOMI on viime vuosina sitoutunut moniin puolustushankkeisiin Euroopan unionin puitteissa, mutta myös EU:n ulkopuolella.
Puolustuspoliittisessa keskustelussa pitäisi keskittyä Suomen tavoitteisiin ja siihen, mitä haemme pitkällä aikavälillä vaikkapa hävittäjähankintojen kaltaisilla päätöksillä.
Vaikuttaa siltä, että Suomi on tottunut valitsemaan siitä, mitä on tarjolla. Se on pienen maan dilemma.
IKUINEN keskustelu Suomen Nato-jäsenyydestä on ollut poliittisesti houkuttelevaa lakaista EU:n näennäisesti kehittyvän ulko -ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön alle. EU:ssa kaavaillut puolustuspoliittiset yhteistyöhankkeet eivät kuitenkaan ole edenneet konkretiaksi.
Sen sijaan EU-kehikon ulkopuolella niin Ranska, Saksa kuin Britanniakin ovat perustaneet itse johtamiaan puolustushankkeita, joihin on eri kokoonpanoilla liittynyt monia EU:n jäsenvaltioita.
Suomi on mukana kolmessa yhteistyöhankkeessa. Saksan perustama ja johtama Framework National Concept (FNC) perustuu jo käynnissä olevien hankkeiden edistämiseen ja uusien yhteistyömahdollisuuksien tunnistamiseen. Britannian johtaman Joint Expeditionary Force -yhteistyön (JEF) on tarkoitus tukea osallistuvien maiden sotilaallisten valmiuksien kehittämistä ja ylläpitämistä. Ranskan johtama eurooppalainen interventioaloite (EI2) pyrkii parantamaan kriisinhallintaa etenkin Pohjois-Afrikassa.
Nämä hankkeet voisivat olla perussopimusten puitteissa osa yhteistä EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, mutta näin ei ole. Tämä osoittaa, että puolustuspolitiikan tavoitteenasettelussa EU-tason retoriikka ei välttämättä vastaa kansallisvaltioiden intressejä ja toimia.
ON ARVIOITAVA syvällisesti ja kriittisesti, millä perustein Suomi on lähtenyt puolustushankkeisiin mukaan ja mitä strategista päämäärää hankkeilla on tavoiteltu. Onko pohdittu hankkeiden todellista merkitystä suorituskykymme, pitkän aikavälin strategisten tavoitteidemme tai ylipäätään puolustuspoliittisen linjamme kehittämistarpeiden kannalta?
Ulospäin näyttää siltä, ettei päätöksenteossa ole strategisuutta, vaan satunnaiset tekijät ohjaavat päätöksentekoa. Esimerkiksi EI2-hankkeeseen osallistumisesta päätettiin kesällä 2018 pikaisesti ja sitä edisti pikemminkin Ranskan presidentin Emmanuel Macronin lähestyvä vierailu kuin pitkän aikavälin strateginen harkinta. Poliittiset suhteet ovat siis painaneet enemmän kuin strateginen ajattelu.
POLITIIKASSA itsekin toimineena tunnistan, että puolustuspoliittisesta yhteistyöstä on helpompi puhua EU:n kuin Naton yhteydessä.
Lissabonin sopimuksen kirjaus turvatakuista on samankaltainen kuin Natossa avunantovelvoitteen määrittelevä artikla 5.
Natosta ja artiklasta 5 on keskusteltu Suomessa vuosikymmeniä, mutta vastaava EU-kirjaus hyväksyttiin aikoinaan eduskunnassa osana Lissabonin sopimusta ilman poliittista polemiikkia.
Olisi kuitenkin hyvä rehellisesti tunnustaa, että perussopimuskirjauksista huolimatta eurooppalaisen puolustusyhteistyön kehittäminen EU:ssa on jäänyt näennäiseksi. Saksan, Britannian ja Ranskan johdolla luodut hankkeet kertovat paljon nykytilanteesta.
SUOMI on viime vuosina ilmaissut tahtonsa kehittää yhteistä eurooppalaista puolustusta. Jos tämä on meidän strateginen tavoitteemme, silloin voimme näyttää suuntaa ja nostaa aktiivisesti keskusteluun myös ne ongelmat, jotka tuovat ristivetoa yhteisen eurooppalaisen tavoitteen ylle.
Suomessa presidentti johtaa ulkopolitiikkaa ja pääministeri EU-politiikkaa. EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta liikutaan toimivaltakysymysten rajapinnassa. Asetelma ei ole ongelmaton.
Myöskään puolustuspolitiikkaan keskustelukulttuurimme ei ole tarpeeksi avointa. Poliitikot lähestyvät puolustuskysymyksiä varovaisesti, yleistä mielipidettä tarkkaillen. Myös EU-politiikan tuntemus on monelta osin pinnallista, mielikuviin ja tunteeseen perustuvaa.
Tarvitsemme puolustuspoliittisessa päätöksenteossa strategisemman otteen ja rohkeutta käydä vaikeitakin asioita läpi avoimesti.