Jos ihmiskunta olisi kuin lapsi ja odottaisi nyt joulupukkia, risuja tulisi enemmän kuin ruusuja

Risuja olisi enemmän kuin ruusuja joulupukin kontissa ihmiskunnalle tänä joulunakin. Suuria sotia ei ole sentään saatu aikaan, mutta muuten ovat sekä valtioiden johtajat että tavalliset kansalaiset osanneet elää monella tavalla joulun sanoman vastaisesti.

Rauha on kylläkin suurin piirtein saatu pidetyksi. Tosin varsinkin valtakuntien johtajien puheet ovat enemmän sotaan kuin rauhan töihin valmistautumista. Tämä näkyy jopa Suomen presidentinvaalikeskusteluissakin.

Joulun yhteiskunnallinen viesti on kuitenkin toisenlainen. Joulu on rauhan juhla. Se on voi­ma­kas ve­too­mus maa­il­man­rau­han puo­les­ta. Suo­sit­tu jou­lu­toi­vo­tuskin kuu­luu: ”Rau­hal­lis­ta jou­lua!”

Mutta ei ole joulu saapunut rauhalliseen maailmaan. Joh­ta­jat uhit­te­le­vat. Ter­ro­ris­tit is­ke­vät. Ra­ja­muu­rit nou­se­vat. Epä­luu­lot kas­va­vat.

Rauhallisen joulun toivotus saisi puhutella kansa­kun­tien joh­ta­jia – mut­ta myös jo­kais­ta yk­sit­täis­tä ih­mis­tä. Jo­kai­nen meis­tä voi ol­la rau­han­te­ki­jä ko­to­na, ar­jen as­ka­reis­sa, työ­pai­kal­la, jopa po­li­tii­kas­sa­kin.

Lähimmäisenrakkaudelle on ollut viime vuosina kysyntää jopa enemmän kuin monena menneenä jouluna.

Mut­ta on nä­kö­jään hel­pom­pi ky­syä ”mik­si em­me osaa elää yh­des­sä tois­tem­me kans­sa ih­mi­sik­si” kuin vas­ta­ta tä­hän ky­sy­myk­seen. Ei siis ihme, että joulupukilla on kontissaan meille enemmän risuja kuin ruusuja.

Mutta on­nek­si jou­lu on silti taas kes­kel­läm­me. Se ei petä. Em­me­kö vas­ti­neek­si avai­si miel­täm­me jou­lun sa­no­mal­le?

Joulu on lähimmäisenrakkauden suuri juhla. Se mer­kit­see su­vait­se­vai­suut­ta ja myös omis­ta eduis­ta luo­pu­mis­ta. Se pu­huu voi­mak­kaas­ti hei­kom­pi­o­sais­ten ja oi­keu­den­mu­kai­suu­den puo­les­ta.

Ovat joulupukin tontut voineet raportoida jotain myönteistäkin. Näyttää ihminen ainakin yrittävän myös kohti hyvää. Tosin esimerkiksi suhtautuminen ilmastonmuutokseen osoittaa, että hyvään pyritään usein vasta pakon edessä.

Hyvällä kehitykselläkin on usein kääntöpuolensa, joka ei niin mainiota olekaan. Esimerkiksi samaan aikaan, kun sadat miljoonat ihmiset ovat nousseet köyhyydestä, maailman suuret omaisuudet kasautuvat yhä harvempiin käsiin. Joulun terveiset tasa-ar­vosta, toi­sen kun­ni­oit­ta­misesta tai hei­kom­mas­ta huo­leh­ti­misesta ovat yhä liikaa suhdanteista riippuvaisia ja politiikan pelinappuloita.

Mutta Kris­tus­kin syn­tyi ta­val­li­sen puu­se­pän poi­ka­na hal­paan tal­lin sei­meen ei­kä rik­kai­den kors­kei­siin pa­lat­sei­hin. Tämä esi­ku­va ei saa unoh­tua.

Lä­him­mäi­sen­rak­kau­del­le on viime vuosina ollut ky­syn­tää jopa enem­män kuin mo­ne­na men­nee­nä jou­lu­na. Sen suu­ri ko­e­tin­ki­vi on kysymys siitä, miten voisimme elää läntisissä hyvinvointivaltioissamme ja yltäkylläisyydessämme rauhassa muun maailman kanssa.

Toivottavasti jou­lu saa mei­dät ky­se­le­mään, olem­me­ko teh­neet sen, mikä pi­tää – vai pys­tyi­sim­me­kö vie­lä enem­pään? Ovat­ko ra­jam­me tul­leet oi­ke­as­ti vas­taan?

Tuskinpa vain.

Sik­si joulu on ihmiskunnalle paitsi suuri ilon juhla, myös tarpeellinen muistutus.