Hyssyttelyn aika on ohi – terveydenhoidon tasa-arvo toteutuu vain, jos palvelujen priorisoinnista uskalletaan keskustella

Pääkirjoitus

Sosiaali- ja terveysministeriön nykyinen kansliapäällikkö Kirsi Varhila nosti jokin aika sitten esiin tärkeän asian: Suomesta puuttuu aito terveydenhoidollinen priorisointikeskustelu.

Suomessa ei siis uskalleta puhua siitä, ketkä saavat hoitoa, kun rahaa ei riitä kaikkien hoitamiseen (Ilta-Sanomat ).

Tämä on ymmärrettävää. Aihe on herkkä, ja leimakirveet heiluvat sen ympärillä. Asiaan tarttuvia saatetaan nimitellä jopa kansallissosialisteihin viittaavilla sanoilla.

Hoidon tarve on loputon, eivätkä rahat millään riitä kaiken mahdollisen hoidon tarjoamiseen. Siksi priorisointia tehdään terveydenhoidossa kaiken aikaa, kuten arvovaltainen mielipidekirjoittajien joukko Helsingin Sanomissa kertoo.

Mutta jos asiasta ei puhuta eikä periaatteita sovita julkisesti, priorisointi toteutuu piilotetusti, mikä johtaa potilaiden epätasa-arvoon. Siksi on tärkeää keskustella siitä, mitä kaikkea yhteisillä rahoilla kustannetaan.

Kuten emeritusprofessori Martti Kekomäki jo muutama vuosi sitten Suomenmaan haastattelussa   sanoi: ”Tämä on kaukana natsismista. Kun pohdimme valintoja, teemme eettisesti korkeatasoista työtä. Ajamme takaa etiikkaa, emme ekonomiaa.”

Jos hoidon antamiselle ei ole selviä sääntöjä, hoidon vievät helposti ne, joilla on kykyä ja taitoa sitä vaatia.

Kekomäen esittämä marssijärjestys on oikea: äänestäjät valitsevat poliitikot, jotka linjaavat, paljonko rahaa sairaanhoitoon käytetään. Hoitoalan ammattilaiset puolestaan päättävät, millaista hoitoa rahalla tuotetaan.

Asiasta tarvitaan lisää keskustelua. Sen mahdollistamiseksi olisi paikallaan perustaa jonkinlainen foorumi tai muu toimielin, jossa priorisointikeskustelua käydään ja asioista päätetään. Tavoitteena pitää olla, että suomalaisille saadaan luotua mahdollisimman paljon terveyttä eettisesti kestävällä tavalla.

Tämä olisi tärkeää erityisesti pienen ihmisen kannalta: jos hoidon antamiselle ei ole selviä sääntöjä, hoidon vievät helposti ne, joilla on kykyä ja taitoa sitä vaatia. Tällöin hiljaisimmat ja uupuneimmat, jotka usein ovat eniten hoidon tarpeessa, jäävät siitä paitsi.

Tällaiselle kyynärpäätaktiikalle ei pidä olla suomalaisessa terveydenhuollossa sijaa.