Mitenkähän tällä kertaa mahtaa käydä?
”Tavoitteena on julkisen vallan järjestämisvastuulla olevien, pääosin verovaroin kustannettavien sosiaali- ja terveyspalveluiden saatavuuden, kattavuuden sekä perustoimeentulon turvaaminen koko maassa. Erikoissairaanhoidon, perusterveydenhuollon ja sosiaalihuollon alueellista yhteistyötä edistetään tavoitteena toimivat palveluketjut, kansallisiin hoitosuosituksiin perustuvat alueelliset hoito-ohjelmat ja kattavat alueelliset tietojärjestelmät”.
Sitaatti on suora lainaus valtion tulo- ja menoarviosta vuodelta 2002. Siinä näkyy Lipposen II hallituksen ”kansallisen sosiaali- ja terveyshankkeen” lopputulemia vielä ymmärrettävässä ja hallittavassa muodossa.
Puoluejohtajat Sanna Marin, Annika Saarikko, Maria Ohisalo ja Li Andersson olivat vuoden 2002 budjetin laadinta-aikaan vielä yläkoulussa, tai lukiossa.
Lipposen II hallituksen jälkeen syntyneessä Keskustan, SDP:n ja RKP:n hallituksessa pääministeri Matti Vanhanen ja kuntaministeri Hannes Manninen aloitteellisina käynnistivät hallitusohjelman ohi niin kutsutun Paras-hankkeen.
Siinä pyrittiin sote-palveluiden järjestämisvastuun siirtämiseen vähintään 20–25 000 asukkaan väestöpohjalle vaihtoehtoina tämän kuntakoon saavuttaminen, kuntien yhteistyö yhtymämuodossa tai niin sanottu aluekuntamalli, jossa aluekunta hoitaa soten ja paikalliskunnat muut tehtävät.
Toistaiseksi tämä hanke on ainoa, joka muutti sote-palvelujen järjestämistä ja tuotantoa merkittävämmin. Kenttätason havainnot osoittavat, että säästöjä on syntynyt ja palvelukyky säilynyt, joskin palveluja on keskitetty ja ulkoistettu.
Ennaltaehkäisyn ja integraation hyötyjä on vaikea mitata, mutta niitä kuitenkin on syntynyt. Joissain tapauksissa sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisvastuun eroaminen muusta kunnan toiminnasta on kuitenkin aiheuttanut myös katkoksia ja yhteensovittamisen ongelmia.
Matti Vanhasen II hallituksessa kokoomus halusi haudata Paras-hankkeen, koska se kannatti suurempaa kuntakokoa ja vastusti kuntayhtymiä.
Paras-hanketta seurattiin ja ”niskurikuntia” kutsuttiin puhuteltaviksi Valtiovarainministeriön kuntaosastolle. Osa kunnista oli näet päättänyt jatkaa hyväksi havaitsemallaan tiellä eikä ollut pannut ”hynttyitä yhteen” naapurien kanssa pelkkien hyvien toiveiden varassa.
Kenttätason havainnot osoittavat, että monet näistä kunnista ovat menestyneet ihan hyvin talous- ja palveluvertailuissa.
Kataisen hallitus yritti mahdotonta. Erityisesti kokoomus halusi yhtä aikaa suuren kuntauudistuksen ja sosiaali- ja terveyspiirit.
Kuntia koskevat suunnitelmat törmäsivät perustuslakiin. Sote-esitykset joutuivat niin kovaan vastatuuleen kokoomuksen johtamissa suurissa kaupungeissa, että puolueen sisäinen tilanne tulehtui ja kannatus rojahti.
Hallinto- ja kuntaministeri Virkkunen pääsi Euroopan parlamenttiin. Pääministeri Katainen nimitettiin Euroopan komission jäseneksi.
Sensaatiomaisesti monet poliitikot siirtyivät suoraan lainvalmistelusta yksityisten terveysjättien palvelukseen. Korruptiosyytökset leimasivat hallituksen.
Huonosta vaalituloksestaan huolimatta kokoomus ”pelastui” Sipilän hallitukseen ja sai uutta voimaa yksityistämistavoitteista. Ne karkasivat kuitenkin jälleen käsistä ja niistä muodostui itsetarkoitus.
Lakiesitykset kolhiutuivat samoista syistä useampaan kertaan perustuslain ja eduskunnan linjausten kansalaisia suojaavaan muuriin. Päätteeksi Sipilän hallituskin tämän seurauksena erosi.
Nytkin ovat huonot merkit ilmassa: hallituspuolueiden rivit rakoilevat. Entinen peruspalveluministeri, kansanedustaja Eva Biuadet ilmoitti, ettei hyväksy soten rahoitusmallia eikä voi äänestää sen puolesta.
SDP ja Keskusta ovat jo ajautuneet useammassa asiassa eri linjoille. Erityisesti maakuntien rajojen ja täyden palvelun sairaalojen määrän kysymykset herättävät ristiriitaa.
Jos tämän kaiken saisi aloittaa alusta, kannattaisi korjata tähän saakka kaatuneista hankkeista kolme asiaa.
Pitäisi keskittyä perusterveydenhuollon riittävään resurssointiin ja tiivistää sen yhteyttä erikoissairaanhoitoon. Perustason sosiaali- ja terveyspalvelut ja sivistyspalvelut pitäisi säilyttää tiiviissä keskinäisessä yhteydessä, riittävän vahvojen kuntien järjestettävänä, jotta elämän tarpeiden tarpeeton pilkkominen vältettäisiin.
Suurin osa tarpeista voidaan hoitaa paikallisesti. Ja kolmanneksi valtion pitäisi rahoituksella ja asetuksilla ohjata sairaanhoitopiirien karannut investointi- ja kehityshankemenojen maailma taloudellisesti kestäville raiteille.
Keskustan kannalta huonointa nykyisessä esityksessä on se, että suuri joukko suomalaisia kuntia ajautuu rahoituskriisiin. Savumerkeistä päättelen tämän nousevan puheeksi toisten puolueiden toimesta.
On mielenkiintoista nähdä, selviytyykö sotea valmistelleessa maassa koulunpenkiltä politiikan huipulle noussut sukupolvi tästä edeltäjiä paremmin. Asioita ei ainakaan tällä hetkellä ilmaista yhtä ymmärrettävästi kuin alussa lainattu Lipponen II vielä teki.
Jos ajatus on selkeä, sen voi myös ilmaista selkeästi.