Mitä rauha Ukrainassa tarkoittaisi?
Suuri ero rauhanneuvotteluissa Suomen ja Ukrainan välillä on siinä, että Suomelle rauha saneltiin, eikä neuvottelupöydässä ollut puolellamme ainuttakaan muuta valtiota.
Ukraina ei ole nyt yksin. Venäjä pyrkii silti toimimaan, kuten historialliset ”voittajavallat” ovat usein toimineet, ja millä tavalla Stalinin johtama Neuvostoliitto suhtautui sodan jälkiselvittelyyn.
Monet suomalaiset ovat havainneet sen, että Venäjän ilmaisemat tavoitteet ovat kuin kopio Stalinin sanelemasta rauhasta yli 80 vuotta sitten: alueluovutukset, vaatimukset ”fasististen” järjestöjen lakkauttamisesta, Ukrainan asevoimien vahvuuksien rajoittaminen jne. Pinnan alla on varmasti vaatimuksia, joista ei ole julkisuuteen kerrottu.
Kannattaakin siksi katsoa, mitä muuta meidän rauhansopimuksessamme ylipäätään säädeltiin.
Sopimuksessa oli laaja artikla, jolla Neuvostoliitto vapautti itsensä, johtajiensa ja sotilaidensa kaiken vastuun mahdollisista sodan aikana tekemistä rikoksista. Suomalaisille ei jätetty mitään oikeuksia tai mahdollisuuksia esittää sodan jälkeen vaatimuksia Neuvostoliiton suuntaan. Ja kuitenkin Neuvostoliitto – laadittuaan ensin natsi-Saksan kanssa sopimuksen Euroopan jakamisesta – aloitti sodan talvisodalla meitä vastaan.
Omassa rauhansopimuksessamme annettiin voittajille kaupankäynnissä ”suosituimmuusasema” ja huolehdittiin tarkasti siitä, että kaikki neuvostoliittolaisiin kohdistetut omaisuuden takavarikoinnit jne. peruutetaan ja korvataan omaisuudelle aiheutetut vahingot. Ja tietysti Suomi joutui maksamaan mittavat sotakorvaukset ja saattamaan ”sotaan syylliset” vastuuseen.
Venäjä pyrkinee voimalla ja heitä nyt ymmärtävien kanssa neuvotteluissa siihen, että Venäjältä ja venäläisiltä takavarikoitu omaisuus palautetaan ja taloussanktiot lopetetaan.
EU:n osalta pääosa sanktioista onkin sellaisia, että ne ovat voimassa aina vain puoli vuotta ja jatkopäätökset edellyttävät EU:ssa aina yksimielisyyttä. Venäjän ystävät luultavasti rauhansopimuksen jälkeen estävät äänillään pakotteiden jatkamisen.
Olennaisinta onkin, että Venäjän takavarikoitua omaisuutta voidaan käyttää Venäjän sodallaan aiheuttamien menetysten korvaamiseen ja Ukrainan jälleenrakentamiseen. Siksi EU:lla pitää olla nyt kiire lukita takavarikot mahdollisimman pysyviksi.
Yksi arimmista kysymyksistä on, miten käy Venäjän sodan aikana tekemien rikosten vastuulle.
Raaka sota päättyy nyt toivottavasti rauhaan – sellaiseen rauhaan, jonka Ukraina voi hyväksyä.
Jos rauha syntyy, niin mitä se tarkoittaa? Rauhansopimukset ovat hyväksymisen jälkeen ”olemassa olevaa lakia”.
Siksi yksi arimmista kysymyksistä on, miten käy Venäjän sodan aikana tekemien rikosten vastuulle. Tästä ei julkistetuissa sopimusluonnoksissa ole mainittu mitään. Ei koko asiasta. Ei siitä, että perustetaan kansainvälinen erikoistuomioistuin tutkimaan sodan ja sodanjohdon rikoksia. Ei myöskään vastuista vapauttamisesta.
Jos rauha syntyy, mitä se tarkoittaa Suomen kannalta? Presidentti ja myös edellinen presidentti ovat viitanneet siihen, että meidänkin on keskusteltava Venäjän kanssa. Eiköhän se rauhan synnyttyä ole itsestään selvä asia.
Mahdollinen rauhansopimus valtioiden välillä tarkoittaa hieman eri asiaa kuin liike-elämän kohdalla. Yrityksillä ei ole mitään velvoitetta palata riskinottoon Venäjän kanssa.
Aikanaan kun Venäjä ryhtyi vuonna 2006 varoittamaan tulevista puutulleista ”pakottaakseen” suomalaisyritykset investoimaan Venäjän puolelle, käynnistyi tapahtumaketju, joka omalla kohdallani vieroitti ajatuksiani Venäjästä kauppakumppanina. Erityisesti energiapolitiikassa korostin energiaomavaraisuuden vahvistamista eikä Suomen pitänyt esimerkiksi maakaasun kohdalla lisätä enää riippuvuuttamme Venäjästä.
EU-tasolla saatiinkin paljon toimia, joilla unionin energiaturvallisuutta vahvistettiin. Jokainen yritys miettii tietysti itse riskitasonsa ja taseensa kestämisen ja arvioivat myös sen, miten yritysten asiakkaat suhtautuvat sodan käynnistäneeseen Venäjään.
Valtion kohdalla tilanne on hieman toinen. Rauhansopimuksen jälkeen emme voi ajatella mykkäkoulua ja tarvitsemme huolella mietityn Venäjä-strategian.
Miten ulkopoliittista vuoropuhelua harjoitetaan, miten tiede-elämän yhteistyöhön suhtaudutaan, mikä on suhtautuminen kulttuuriyhteistyöhön tai matkailuun? Mitä teemme rajallemme? Vai lähdemmekö itse hybridivaikuttamiseen ja epä-älylliseen historiakilpailuun? Ja kuka ulkoministerin jälkeen kutsuu ensimmäisenä venäläisen kollegansa vierailulle Suomeen? Ja miten suhtaudutaan kansainvälisiin pidätysvelvollisuuksiin?
Kaikki tämä on pohdittavana, jos toiveemme mukaisesti sota päättyy.