Appelsin, Kantola ja Korhonen antavat ajateltavaa

Hankalat ihmiset vievät surutta voimia läheisiltään kotona, töissä, harrastuksissa ja politiikassa. Myös julkisessa keskustelussa itsekeskeisiä tilanottajia riittää.

He palastelevat yhteiskunnan ongelmia erehtymättömin ottein. Ilmiöt maalataan mieluiten pikimustalla, ja epäluulo on loputonta.

Erityisesti kolumneista on tullut puheenvuoroja, joissa itsevarmat kirjoittajat niittaavat asiat ja lukijan tehtävä on valita puolensa. Tekstien tarkoitus ei ole innostaa pohdiskeluun, vaan kirjoittaja on hoitanut ajattelun ja yleisön tehtävä on reagoida, mieluiten voimalla.

Suomalaisessa keskustelussa on yhtä paljon jännää kuin formulakisoissa. Kuskeilla on hyvät koneet, isot tallit ja ainetta tankeissa. Niin kauan kuin uskollista yleisöä riittää, kisat järjestetään.

Kuten autoradoilla, myös kolumnimarkkinoilla miesten nimet näkyvät isolla. Osa jareista, jyrkeistä, timoista ja tuomaksista sivaltaa taitaen, sananvastuun tuntien. Osa kirjoittaa vain elannokseen.

Yllättävät näkökulmat avartavat ja auttavat varomaan betonoituja leirejä, joita mielipidekentällä riittää.

Juuri nyt kiinnostavimmat kolumnistit ovat naisia. Professori Anu Kantola ajattelee ensin ja avaa koneensa sitten. Tietoa riittää.

Toinen esimerkki kiinnostavasta kirjoittajasta on journalisti-kustantaja Johanna Korhonen, jolla on arkijärkeä, ilmaisun voimaa ja kulttuurien tajua.

Kolmas taitaja on päätoimittaja Ulla Appelsin, joka kirjoittaa rohkeasti, omatuntoaan kuunnellen. Yksityisen paljastaminen on kivuliasta, mutta yhteiskunnalliseksi palvelukseksi se nousee vasta, jos osaa nivoa omat havainnot ajan herkimpiin ilmiöihin. Appelsin pystyy tähän.

Näiden kirjoittajien tekstejä kannattaa lukea, vaikka ajattelisi toisin. Yllättävät näkökulmat avartavat ja auttavat varomaan betonoituja leirejä, joita mielipidekentällä riittää.

Parhaimmillaan kirjoittaminen on kaunis velvollisuus, etuoikeutettu matka. Laiskaan ajatteluun ja huolimattomaan kieleen eivät sorru ne, jotka tajuavat ajan ja mahdollisuuksien rajallisuuden.

Viime kädessä huonot tekstit ovat julkaisijan vika. Laatu on liian usein tasolla, jonne lukijan toivotaan laskeutuvan. ”Totutaan tähän yhdessä” on kunnianhimottoman mediatalon mainoslause.

Kuluttajan tehtävä on päättää, kelpaako työn heikko laatu. Onko arvattava sisältö riittävä? Onko huutomerkki kelpo keino väkevöittää sanomaa? Voisiko hienovarainen viisaus olla jälleen ansio ja tapa erottua?

Tekstin lahjomaton arvo paljastuu silloin, kun tekijän nimi on piilossa. Minä ja Kekkonen -kokoiset otsikot ovat nykyisin niin yleisiä, että harva kirjoittaja taitaa suostua nimensä pienentämiseen kuvasta puhumattakaan.

Suomessa on tilaa kirjoittajille, jotka kyseenalaistavat julkisen keskustelun viikkokiihkon. He miettivät, kutittelevat ajatteluaan, ovat itsekriittisiä ja lopulta – ilman deadline-hikeä – kirjoittavat sen, mitä ajattelevat. Jos mielipidettä ei ole, he malttavat olla ääneti.