Onko nuorilla todella kaikki helpompaa?
Seuratessani nuorten keskustelua huomaan joskus ajattelevani: ”Ei meillä ollut niin paljon mahdollisuuksia eikä varaa valita monista tavaroista. Maailma ei ollut taskussa.”
Ja pärjättiin ihan hyvin.
Mutta onko se, että aikanaan pärjättiin, peruste ajatella, että nuorilla olisi nykyään kaikki helpompaa tai että vaikeudet olisivat heidän omaa syytään?
Jokaisella sukupolvella lienee taipumus arvioida seuraavaa oman nuoruutensa mittapuulla. Odotamme lapsiltamme samoja asioita, joita aikanaan odotettiin meiltä, mutta samalla haluamme korjata virheitä, joita omien vanhempiemme mahdollisesti ajattelimme tehneen.
Saatamme odottaa lapsilta paljon ja samalla suojella heitä pettymyksiltä, joiden kohtaaminen auttaisi heitä myöhemmin elämässä.
Minun nuoruuteni maailma oli erilainen
Aikana, jolloin minun vanhempani olivat nuoria – sotien jälkeen, 1950–70-luvuilla – Suomi muuttui valtavasti. Koulutusmahdollisuudet laajenivat, ja mahdollisuus kouluttautua vanhempien asemasta ja varallisuudesta riippumatta tuli vähitellen normiksi.
Opintojeni alkuajoilta minäkin vielä muistan tuutorien neuvot, että ”ei tarvita hyviä arvosanoja, sillä joka tapauksessa sinut tullaan repimään töihin jo ennen kuin valmistut”. Elettiin kasvun aikaa.
Sitten tuli 1990-luvun lama.
Kilpailu työpaikoista kiristyi ja työelämä koveni. Tehtiin pitkiä päiviä, eikä kukaan ollut kuullut work-life balancesta. Nuorelle juristille aukeni suorastaan ”taivas”, kun tuli valituksi DD- eli due diligence -tiimiin laatimaan viikonlopun yli ikkunattomassa huoneessa raporttia yrityskaupan riskeistä. Kuusikymmentuntinen työviikko ei ollut edes kovin poikkeuksellinen.
Se ei ollut aivan tervettä.
Tuon sukupolven työmyyrien lapset ovat nähneet läheltä, mitä tapahtuu, jos työ vie liian suuren osan elämästä. He ovat ryhtyneet vaatimaan parempaa työn ja vapaa-ajan suhdetta.
Ja heidän lapsuutensa ja tämän päivän väliin osuu digitalisaation vyöry, joka on vielä uudelleen mullistanut maailman.
Moni asia on tämän päivän nuorelle ehkä aikaisempaa helpompaa. Elintaso on korkeampi, tietoa saa sekunneissa ja tavaroita ja palveluita on tarjolla monipuolisesti. Tänään lienee käsittämätön ajatus, että jos haluaisi pukea päälleen jotain erityistä, pitäisi kaivaa esiin ompelukone ja suunnata kangaskauppaan.
Maailma, jossa nuoret tänään kasvavat, on muuttunut lyhyessä ajassa. Nuoret eivät enää vertaa itseään vain koulukavereihin tai naapuruston nuoriin. Älypuhelimesta näkee jatkuvasti muiden ulkonäön, saavutukset, matkat, ihmissuhteet ja menestyksen – eri puolilla maailmaa.
Maailman ongelmat tulevat lähemmäksi. Samalla tulevaisuus herättää kysymyksiä. Löytyykö opintojen jälkeen töitä? Millaiseksi työelämä muuttuu tekoälyn myötä? Onko mahdollista hankkia oma asunto ja rakentaa taloudellisesti turvallista elämää?
Siksi en halua sanoa, että nykyajan nuorilla on helpompaa. Heillä on eri tavalla vaikeaa.
Vastuu ei tarkoita yksin jättämistä
Meidän vanhempien sukupolvien vastuulla on se, millaisia valmiuksia annamme nuorille kohdata elämän vaikeudet.
Jos itse joutui pärjäämään vähällä, omille lapsille haluaa antaa enemmän. Jos omat vanhemmat olivat ankaria, itse haluaa kuunnella ja ymmärtää. Mutta hyvää tarkoittava suojeleminen voi mennä liian pitkälle.
Elämässä tulee väistämättä pettymyksiä. Opiskelupaikka jää saamatta, työpaikkahakemukseen tulee kielteinen vastaus tai parisuhde päättyy. Joskus tekee kaikkensa eikä silti onnistu.
Resilienssi – kyky kestää vastoinkäymisiä ja päästä niiden yli – vahvistuu kokemuksesta, että vaikeuksista voi selvitä. Siksi lapsen ja nuoren pitää saada harjoitella vastuun kantamista ja myös pettymysten kohtaamista vähitellen, ikänsä ja kehityksensä mukaisesti.
Ihmiseltä voidaan odottaa vastuuta omasta elämästään hänen kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaisesti. Mutta vaatimuksella pitää olla toinen puoli.
Yhteiskunnan täytyy tarjota todellisia mahdollisuuksia. Ei voi vain sanoa nuorelle, että mene töihin, jos työpaikkoja ei ole. Suomen nuorisotyöttömyys on EU:n korkeimpia.
Nuorten pahoinvointia ei voi kuitata sillä, että ennenkin pärjättiin ja nuorten pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni. Toisaalta tavalliset pettymykset eivät ole asioita, joilta nuorta pitäisi aina suojella.
Nuorten ei tarvitse oppia kärsimään siksi, että aikaisemmatkin sukupolvet kärsivät. Mutta heidän on opittava pärjäämään vastoinkäymisten kanssa.
Vastuuta on helpompi kantaa, kun siihen saa valmiuksia kotoa ja yhteiskunnalta ja tältä pohjalta omilla ponnisteluilla voi aidosti vaikuttaa tulevaisuuteensa.