60 vuotta sitten | Aberfanin kaivoskylän musta perjantai järkytti koko maailmaa – vaaran merkit olivat näkyvillä, mutta niistä ei piitattu
Perjantaiaamu 21. lokakuuta 1966 alkoi Etelä-Walesissa sijaitsevassa Aberfanin kaivoskylässä tavalliseen tapaan.
Syksyn sateet olivat kastelleet Mynydd Merthyr -vuoren rinteitä viikkojen ajan. Kylän lapsilla oli edessään lukukauden viimeinen koulupäivä ennen puolivälin lomaa. Kello yhdeksältä oppilaat olivat kokoontuneet Pantglasin alakouluun, ja koulupäivän oli määrä päättyä keskipäivällä.
Vain varttia myöhemmin kylän yläpuolella sijaitseva jättimäinen kaivosjätekasa sortui ja muuttui kuolemaa kylväväksi mutavyöryksi. Kuusikymmentä vuotta sitten tapahtunut Aberfanin katastrofi jätti syvän ja pysyvän arven paitsi walesilaiseen yhteisöön myös koko Britannian historiaan.
Kaivosjätteestä rakennetut kasat olivat tuttu näky Aberfanin asukkaille. Merthyr Valen kaivoksen toiminnan alettua vuonna 1869 kaivosjätettä oli kasattu kylää ympäröiville rinteille. Vuoteen 1966 mennessä kylän yläpuolella kohosi seitsemän suurta jätekasaa.
Kohtalokkaaksi muodostui kasa numero 7, jonka rakentaminen oli aloitettu vuonna 1958. Noin 34 metriä korkeana se sisälsi arviolta 227 000 kuutiometriä kaivosjätettä. Kasassa oli kuitenkin vakava geologinen ongelma: se oli sijoitettu luonnollisten vesilähteiden päälle.
Vesilähteet tunnettiin, ja ne oli merkitty karttoihin jo 1800-luvulla. Vaarasta oli varoitettu, mutta kaivosjätteen läjittämistä jatkettiin. Vastuu toiminnasta kuului valtion omistamalle National Coal Boardille (NCB).
Lokakuussa 1966 sateet pahensivat tilannetta. Vesi kyllästi kasan hienojakoisen aineksen ja heikensi sen vakautta. Sortuminen oli alkanut jo ennen lokakuun 21. päivän aamua, jolloin kasa alkoi liikkua alaspäin.
Aamulla työntekijät havaitsivat sortuman ja keskeyttivät läjityksen. Alhaalla sijaitsevaa kylää ei kuitenkaan varoitettu. Kello 9.15 kaivosjätekasa romahti lopullisesti.
Yli 100 000 kuutiometriä vettä, hiiltä ja muuta maa-ainesta lähti vyörymään alas rinnettä. Silminnäkijät kuvailivat ääntä matalalla lentävän suihkukoneen tai ukkosen jylinäksi. Musta, vellova massa pyyhkäisi tieltään maatiloja ja rakennuksia ja syöksyi suoraan Pantglasin alakouluun sekä Moy Roadin asuintalojen päälle.
Vyöry murskasi koulurakennuksen ja täytti luokkahuoneet mudalla, kivillä ja romulla vain hetkiä sen jälkeen, kun opettajat olivat aloittaneet koulupäivän. Myös osa viereisestä yläkoulusta vaurioitui. Kun massa lopulta pysähtyi, koulu ja sen ympäristö olivat hautautuneet mustaan lietteeseen.
Kyläläiset ja kaivostyöläiset ryntäsivät pelastustöihin. Kaivoksen työntekijöillä oli kokemusta maanalaisten sortumien vaaroista, ja heidän osaamisestaan oli apua raivaustöissä. Pelastajia ja vapaaehtoisia saapui eri puolilta Britanniaa kaivamaan mutaa ja raunioita lapioin, hakuin ja paljain käsin.
Pelastustyöt olivat sydäntäsärkeviä. Viimeiset elossa löydetyt uhrit saatiin esiin noin kello 11 mennessä, alle kaksi tuntia vyöryn jälkeen. Tämän jälkeen raunioista löydettiin enää vainajia.
Katastrofissa kuoli kaikkiaan 144 ihmistä. Heistä 116 oli lapsia ja 28 aikuisia. Suurin osa lapsiuhreista oli alakouluikäisiä. Pantglasin alakoulussa menehtyi 109 lasta ja viisi opettajaa.
Yksi tragedian koskettavimmista kertomuksista liittyy koulun ruokalan työntekijään Nansi Williamsiin. Hänen kerrotaan suojanneen omalla ruumiillaan viittä lasta, jotka selvisivät hengissä. Williams itse kuoli.
Suru kylässä oli pohjaton. Vainajien tunnistamista varten perustettiin väliaikainen ruumishuone paikalliseen kappeliin. Lokakuun 27. päivänä järjestettiin joukkohautajaiset, joissa 81 lasta ja yksi nainen haudattiin rinnakkaisiin hautariveihin Bryntafin hautausmaalle. Paikalle saapui noin 10 000 surijaa.
Viimeinen uhri löydettiin vasta viikkoa myöhemmin, 28. lokakuuta. Katastrofin tutkinta kesti 76 päivää, ja siinä kuultiin 136 todistajaa. Elokuussa 1967 julkaistu loppuraportti oli murskaava.
Tutkintalautakunta asetti vastuun National Coal Boardille ja arvosteli ankarasti sen toimintaa. Raportin mukaan katastrofi johtui tietämättömyydestä, taitamattomuudesta ja kommunikaation epäonnistumisesta. Kyse ei ollut väistämättömästä luonnononnettomuudesta, vaan katastrofista, joka olisi voitu ja joka olisi pitänyt estää.
Kasan alle jääneistä luonnollisista vesilähteistä oli varoitettu, ja asukkaat olivat ilmaisseet huolensa turvallisuudesta. Varoitukset eivät kuitenkaan johtaneet tarvittaviin toimiin.
Tutkinnan ankarasta tuomiosta huolimatta rikossyytteitä ei nostettu, yhtään NCB:n työntekijää ei erotettu eikä yhtiölle määrätty sakkoja.
Tragedian jälkeen perustettiin muistorahasto, johon virtasi lahjoituksia eri puolilta maailmaa. Rahastoon kertyi noin 1,75 miljoonaa puntaa. Uhrien omaisille ja yhteisölle tarkoitettujen varojen käytöstä syntyi kuitenkin pitkä ja katkera kiista.
Vuonna 1968 rahastosta otettiin 150 000 puntaa jäljellä olevien kaivosjätekasojen poistamiseen. Päätös herätti voimakasta paheksuntaa: monet pitivät kohtuuttomana, että katastrofin uhrit ja heidän tukijansa joutuivat osallistumaan turvallisuusongelman korjaamisen kustannuksiin. Summa palautettiin rahastolle vasta vuonna 1997.
Aberfanin ihmisille katastrofi jätti elinikäiset arvet. Suru, trauma ja syyllisyydentunteet vaikuttivat monien elämään vuosikymmeniä. Katastrofin pitkäaikaisia psykologisia seurauksia on käsitelty myös myöhemmissä tutkimuksissa.
Onnettomuuden seurauksena Britanniassa säädettiin vuonna 1969 laki, joka vahvisti kaivos- ja louhosjätteiden kasojen turvallisuutta koskevaa sääntelyä. Lakia täydennettiin myöhemmin yksityiskohtaisemmilla määräyksillä.
Nykyisin entisen Pantglasin alakoulun paikalla sijaitsee muistopuutarha. Sen rauhallisuus on jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, mitä paikalla tapahtui lokakuun 21. päivän aamuna 1966. Kivimuurit osoittavat yhä paikkoja, joissa koulun luokkahuoneet kerran sijaitsivat.