Merten moukari teki natsien ylpeydestä muussia – Nelson-luokan taistelulaivat näyttivät oudoilta, mutta herättivät kauhua
Kun brittiläiset taistelulaivat HMS Nelson ja HMS Rodney lipuivat ensimmäistä kertaa satamiin 1920-luvun lopulla, vastaanotto oli vähintäänkin hämmentynyt.
Aluskaksikko näytti laivoilta, joiden rakentaminen oli jäänyt puolitiehen. Silti ne nousivat toisen maailmansodan aikana Britannian kuninkaallisen laivaston korvaamattomiksi työjuhdiksi.
Nelson-luokan omituisen ulkonäön taustalla ei ollut kokeilunhalu, vaan kova diplomatia ja tekninen välttämättömyys. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen suurvallat halusivat hillitä varustelukierrettä, ja vuoden 1922 Washingtonin laivastosopimus asetti tiukat rajat taistelulaivojen koolle.
Uppouma sai olla korkeintaan 35 000 tonnia. Se tuotti laivastoille suurta päänvaivaa, koska raskaat tykit ja paksu panssarointi haluttiin säilyttää.
Brittiläisten insinöörien oli mahdutettava massiiviset 16 tuuman (406 mm) tykit kyseiseen painorajaan. Ratkaisuksi keksittiin vallankumouksellinen sijoittelu: kaikki kolme päätykkitornia sijoitettiin aluksen etukannelle.
Omaperäinen ratkaisu mahdollisti aluksen kriittisimpien osien – makasiinien ja konehuoneen eli niin sanotun ”sydänalan” – keskittämisen lyhyemmälle alueelle. Kun panssaroitavaa pinta-alaa tarvittiin vähemmän, panssari voitiin tehdä paksummaksi.
Lopputuloksena komentosilta ja savupiippu siirtyivät aivan perälle, mikä antoi laivoille niiden tunnusomaisen, öljytankkeria muistuttavan sivuprofiilin.
Tästä juontuivat myös lempinimet ”Nelsol” ja ”Rodnol”. Ne viittasivat laivaston polttoainetankkereihin, joiden nimet päättyivät tavallisesti ”-ol”-tavuun.
Vaikka laivat olivat teknisesti vallankumouksellisia, ne olivat myös täynnä kompromisseja.
Nopeus jäi 23 solmuun, mikä oli huomattavasti vähemmän kuin uudemmilla saksalaisilla tai myöhemmillä brittiläisillä taistelulaivoilla.
Alusten hitaus teki niistä usein taakan nopeammille osastoille. Lisäksi niiden ohjattavuus oli kovaan tuuleen jouduttaessa haastavaa; valtava, korkea komentosilta toimi kuin purje, joka pyrki kääntämään laivan keulan tuuleen, mikä teki satamamanöövereistä painajaismaisia.
Nelson-luokan tykit olivat teholtaan Britannian historian voimakkaimmat. Kun kaikki yhdeksän 16-tuumaista tykkiä laukaistiin samanaikaisesti sivusuuntaan, paineaalto oli niin valtava, että se saattoi rikkoa laivan omat kansirakenteet, lasit ja jopa WC-pöntöt.
HMS Rodneyn historian tähtihetki koitti toukokuussa 1941 yhdessä merisodan historian ikonisimmista kohtaamisista.
Saksan laivaston ylpeys, taistelulaiva Bismarck, oli upottanut maailman suurimman sota-aluksen HMS Hoodin ja pakeni kohti Ranskan rannikkoa. Rodney oli matkalla Bostoniin huoltoon, mukanaan jopa varaosia muihin aluksiin, mutta se määrättiin keskeyttämään matkansa ja liittymään jahtiin.
Toukokuun 27. päivän aamuna Rodney ja uudempi ja modernimpi taistelulaiva HMS King George V tavoittivat liikuntakyvyttömän Bismarckin.
Rodney, jonka tykit olivat suuremmat kuin sisaraluksellaan, aloitti tulituksen 21 kilometrin etäisyydeltä. Taistelu muuttui nopeasti teurastukseksi. Rodneyn kapteeni Frederick Dalrymple-Hamilton päätti ajaa laivansa uskomattoman lähelle – alle neljän kilometrin päähän – jotta 16 tuuman tykit voisivat ampua suorasuuntauksella.
Rodneyn kranaatit osuivat Bismarckin etumaisiin tykkitorneihin tehden ne toimintakyvyttömiksi jo taistelun alkuvaiheessa.
Yksi osuma räjäytti Bismarckin komentosillan. Se tappoi mahdollisesti amiraali Günther Lütjensin ja suurimman osan päällystöstä.
Rodney teki taistelussa myös ainutlaatuista historiaa: se on tiettävästi ainoa taistelulaiva, joka on koskaan onnistunut laukaisemaan torpedon toista taistelulaivaa vastaan ja saamaan osuman.
Taistelun lopussa Rodney oli ampunut lähes 400 pääaseen kranaattia, ja sen omat tykinputket olivat niin kuluneet, että ammunta alkoi muuttua epätarkaksi.
Sisaralus HMS Nelson erikoistui sodan aikana saattueiden suojaamiseen ja massiiviseen tykistötukeen. Se oli keskeisessä roolissa kriittisissä operaatioissa Välimerellä, kuten legendaarisessa Operaatio Pedestalissa, jossa se suojasi Maltalle matkaavaa elintärkeää saattuetta.
Nelsonin läsnäolo pelotti usein Italian laivaston pysymään satamissa, sillä britit tiesivät aluksen 16-tuumaisten tykkien pystyvän murtamaan minkä tahansa silloisen panssaroinnin.
Nelson oli kuitenkin varsinainen magneetti onnettomuuksille ja vaurioille. Se ajoi miinaan heti sodan alussa 1939 ja vaurioitui pahoin italialaisen torpedokoneen osumasta vuonna 1941.
Alus tunnettiin kuitenkin sitkeydestään; se palasi aina telakalta takaisin rintamalle. Erityisen merkittävä hetki koitti syyskuussa 1943, kun Italian virallinen antautumissopimus allekirjoitettiin Nelsonin kannella Maltan edustalla.
Molemmat alukset osallistuivat Normandian maihinnousuun kesäkuussa 1944. Rodney toimi ”kelluvana patterina”, jonka tykistötuli ulottui kymmenien kilometrien päähän sisämaahan. Sen kerrotaan tuhonneen kokonaisia saksalaisia panssarivaunukeskityksiä ja jalkaväen ryhmityksiä Caenin ympäristössä.
Brittiläiset maajoukot kutsuivat usein Rodneyn tulitukea apuun, kun saksalaisten vastarinta oli liian kovaa; 16 tuuman kranaatti ei ainoastaan tuhonnut kohdettaan, vaan sen aiheuttama psyykkinen vaikutus vastustajaan oli lamauttava.
Erään tarinan mukaan saksalainen panssariosasto luuli joutuneensa massiivisen ilmahyökkäyksen kohteeksi, vaikka todellisuudessa kyseessä oli vain yksi Rodneyn ampuma keskitys.
Nelson puolestaan koki jälleen kovia Normandiassa: se osui kahteen pohjamiinaan kesäkuussa 1944, mikä vaurioitti sen runkoa niin pahoin, että se lähetettiin Yhdysvaltoihin asti korjattavaksi.
Sodan loppuvaiheessa Nelson siirrettiin Kaukoitään. Se oli läsnä, kun japanilaiset joukot antautuivat Malaijilla ja Singaporessa syyskuussa 1945. Näin alus pääsi todistamaan akselivaltojen lopullista romahdusta molemmilla puolilla maailmaa.
Sodan päättyessä molemmat alukset olivat kuluneet loppuun. Rodney oli nähnyt niin kovaa käyttöä ilman kunnollisia huoltoja, että sen höyrykattilat ja koneisto olivat raunioina – se pystyi hädin tuskin liikkumaan omin voimin.
Vaikka alusten modernisointia pohdittiin, Britannian sodanjälkeinen talous oli raunioina, ja laivat olivat auttamattoman hitaita uuteen suihkukoneiden ja ohjusten aikaan.
HMS Rodney ja HMS Nelson myytiin romutettaviksi vuosina 1948–1949. Alukset tekivät tehtävänsä brutaaleina työkaluja, jotka oli suunniteltu kestämään iskuja ja antamaan niitä takaisin kaksinkertaisesti.
Siihen alukset pystyivät siitäkin huolimatta, että olivat syntyneet aikanaan laivastosopimuksen määritteleminä rakenteellisina kummajaisina.