Liikanen uutuuskirjassa: Neuvostoliitto empi Koivistoa ja ajoi loppuun saakka mustaa hevosta

Neuvostoliitto vierasti ajatusta Mauno Koiviston presidenttiydestä ja yritti viime metreille asti ajaa läpi niin sanottua mustaa hevosta vuoden 1982 vaaleihin, kirjoittaa Erkki Liikanen tänään ilmestyvissä muistelmissaan.

Liikanen toimi SDP:n puoluesihteerinä vuosina 1981–1987 ja vastasi suurelta osin myös Koiviston presidentinvaalikampanjasta. Marraskuussa 1981 hän johti Moskovassa vieraillutta SDP:n järjestövaltuuskuntaa.

Myös tulevat vaalit nousivat luonnollisesti esiin vierailulla. Liikanen kertoo korostaneensa isännille, että vaaleissa on kyse Paasikiven–Kekkosen-linjan jatkamisesta ja mahdollisimman suuren tuen hankkimisesta sosialidemokraattiselle puolueelle ja sen ehdokkaalle yhtenä tämän politiikan tukijana.

Vierailun pääisäntä, keskuskomitean kansainvälisen osaston apulaisosastopäällikkö Vitali Šapošnikov tiedusteli Liikaselta yksityisesti, miksi SDP vastusti niin voimakkaasti mustaa hevosta.

– Vastasin, että kun kansa halua valita suoraan presidentin, on tärkeää kunnioittaa kansan tahtoa. Koivisto tulee saamaan suuren tuen vaaleissa ja ensimmäisellä kierroksella selvästi eniten valitsijamiehiä. Hän on todennäköisin presidentti, Liikanen kirjoittaa.

Šapošnikov palasi mustaan hevoseen vielä kahteen kertaan. Liikasen mukaan Neuvostoliitolle mieluisin vaihtoehto Kekkosen seuraajaksi olisi ollut Ahti Karjalainen, joka kuitenkin hävisi keskustan ehdokkuuden selvin numeroin Johannes Virolaiselle.

Liikanen vastasi Koiviston vaalikampanjan yleissisällöstä, kiertueesta ja osin myös rahoituksesta. Sen verran Kekkosen seuraajan puolesta kampanjointi kuitenkin tutisutti Liikasen punttia, että presidentti ilmestyi sairasvuoteeltaan uniin asti.

– Mitä te miehet oikein puuhaatte, Kekkonen jyrähti painajaisessa.

Liikasen kirja Olin joukon nuorin paljastaa, että monet SDP:n 1980-luvun politiikan linjaukset olivat lähtöisin puoluesihteerin kynästä. Liikanen vakuutti puoluejohtaja Kalevi Sorsan esimerkiksi siitä, että SMP:n vuoden 1983 vaalivoiton piti näkyä hallituspaikkana.

Liikanen sai tehtäväkseen informoida asiasta keskustakollegaansa Seppo Kääriäistä.

– Et oo tosissasi, Kääriäinen vastasi.

– Pittää mennä soittamaan Väyryselle, hän jatkoi ja siirtyi Vaakunan puhelinkoppiin.

Liikasen mukaan keskustan puheenjohtaja Paavo Väyrynen ehdotti, että ajatus hylättäisiin eikä siitä kerrottaisi kenellekään. Se oli kuitenkin liian myöhäistä: tieto oli jo vuotanut Ylelle ja SMP pääsi hallitukseen.

Liikasta on ilmeisesti kiittäminen myös siitä, että Väyrynen itse oli mukana hallituksessa. Edellisestä hallituksesta keskustajohtaja oli jättäytynyt pois, koska Sorsa ei ollut antanut hänelle ulkoministerin salkkua.

Liikanen oli sitä mieltä, että olisi aika palata normaaliin päiväjärjestykseen ja puolueet valitsevat itse ykkösministerinsä.

– Puhuin tästä Kalevi Sorsan kanssa. Hän ei luottanut Väyryseen, mutta ymmärsi, että tämän valinta saattoi olla väistämätöntä.

Kalevi Sorsa ei luottanut Väyryseen, mutta ymmärsi, että tämän valinta saattoi olla väistämätöntä.

Erkki Liikanen

Eduskunnassa vuodet 1972–1990 istunut Liikanen keskittyy muistelmissaan pääosin juuri 1980-luvun politiikkaan. Osallistumistaan Suomen EU-jäsenyysneuvotteluihin hän on selostanut jo aiemmassa kirjassaan.

Uutuuskirjassa keskustapoliitikoista eniten esillä on Ahti Karjalainen, joka oli Liikasen tavoin lähtöisin Mikkelistä. Liikanen myös toimi eduskunnan pankkivaltuuskunnan varapuheenjohtajana keväällä 1983, kun Karjalainen erotettiin virastaan Suomen Pankin pääjohtajana.

Liikanen kuvaa yksityiskohtaisesti erottamiseen johtaneita vaiheita. Toukokuussa 1983 Karjalaisen alkoholinkäyttö oli ryöstäytynyt käsistä. Karjalaisen ystävät keskustan johdosta menivät hänen vieraakseen Suomen Pankkiin ja olivat päättäneet siellä esittää, että hän eroaisi.

Liikasen mukaan myöhässä paikalle tullut valtiovarainministeri Ahti Pekkala luuli asian jo puhutun ja toi allekirjoitettavan eropaperin Karjalaisen eteen. Karjalainen ymmärrettävästi raivostui.

Seuraavana iltana pankkivaltuusto kutsuttiin salaiseen kokoukseen. Valtuustoa johtanut Matti Jaatinen toi paperilapulla ohjeet, miten asiassa tulisi menetellä.

Liikanen tunnisti lapun käsialan: se oli presidentti Mauno Koiviston.

– Koivisto tiesi parhaiten Suomen Pankin erityisaseman. Pääjohtajaan liittyvien toimien pitää käynnistyä pankkia valvovasta Suomen Pankin pankkivaltuustosta. Näin tapahtui, Liikanen toteaa.

Liikanen kirjoittaa Karjalaisesta ja tämän talousosaamisesta arvostavaan sävyyn.

– Mikkelin vaalipiirin kansanedustajina olimme kaksi kautta yhdessä. Ei hän ollut vertaisemme, vaan enemmän.

Liikanen arvioi, että Karjalainen oli pitkään liian lähellä Kekkosta ja kärsi siitä.

– Kalevi Sorsa oli eri puolueesta, ja hän oli etäämpänä, mikä oli suuri ero.

Annukka Kaarela

Erkki Liikanen: Olin joukon nuorin. Otava, 352 s.