Lastensuojelu on suuressa kriisissä – "Välillä erehtyy luulemaan, että jo nähnyt kaiken ja sitten tulee taas jotain entistä musertavampaa"
Paavolan entinen vanhainkoti sopii maisemaansa pellon keskelle kuin ainakin rakennus, joka on seisonut paikallaan vuosikymmeniä.
Historiansa aikana keltainen rakennus on todistanut monenlaisia ihmiskohtaloita – ja aika useita eläintenkin. Tallinkulmalla tuijottaa nytkin neljä lammasta, ja ovella epäluuloisesti räksyttävä pieni, musta otus ei noin vain päästä tunkeilijoita sisään.
Lastensuojeluyksikkö VillaNutun neljästä omistajasta yksi, Miia Rautio, rauhoittelee sekä erään nuoren mukana sijoitettua koiraa että vieraita.
– Ei se pahaa tee, on vain tainnut saanut elämän nurjasta puolesta osansa.
Niin on aika moni talon asukaskin, sillä heppoisin perustein sijoitukseen kodin ulkopuolelle ei Raution mukaan päädytä, vaikka sellaistakin kuulee joskus väitettävän.
– Kyllä päinvastoin aika usein ihmettelee, miksi tilanne on päästetty niin pahaksi ennen kuin siihen on puututtu, Rautio huokaa.
Juuri nyt isossa talossa on hiljaista. Parin tunnin kuluttua 14 Villanutussa asuvaa nuorta palaa koulusta. Syödään yhdessä päivällistä, kysellään kuulumisia, tehdään läksyjä. Lähdetään ehkä harrastamaan tai tehdään yhdessä kotitöitä. Kuten tuhansissa suomalaisissa kodeissa samaan aikaan.
Tämän katon alla kasvaa ihan tavallisia nuoria, vaikka heidän polkunsa ei ole kulkenut keskivertoisen suoraviivaisesti.
– Meillä on täällä aivan ihania, lahjakkaita ja sisukkaita nuoria, Rautio ja yksikön vastuuohjaaja Sari Kylli kehuvat.
Ja taitavat he olla kaikesta huolimatta myös jonkin verran onnekkaita; he ovat saaneet apua, päässeet hyvään paikkaan, josta kurottaa turvallisesti aikuisuutta ja omaa elämää kohti.
Se ei ole itsestään selvää.
Kun kirjoittaa Googleen lastensuojelun kriisi, saa kolmessa sekunnin kymmenyksessä yli 30 000 osumaa.
Ja kriisihän siellä pesii, sitä ei kukaan taida kieltää. Lastensuojelu itse ei ole varsinainen sylttytehdas, vaan jäljet johtavat kauemmaksi ja moneen suuntaan.
Soittokierros alan erilaisille toimijoille antaa ymmärtää, että taustalla on ainakin resurssipulaa; työkuorman alla uupuvia, jatkuvasti vaihtuvia sosiaalityöntekijöitä, johtamisen ongelmia sekä varhaisen tuen ja mielenterveyspalveluiden puutetta.
Yksi selitys on yhteiskunnan muutos; maailma makaa toisin kuin vielä 40 vuotta sitten. Perheyhteisöt eivät enää ole yhtä tiiviitä, on yksinäisyyttä, eivätkä sen enempää sukulaisten kuin yhteiskunnankaan turvaverkot pidä. Avioerot ovat yleistyneet.
Lasten ja nuorten palveluita on paljon tarjolla, mutta usein koetaan, etteivät ne vastaa tarpeeseen. Lisäksi perheellistymisen taloudellinen kuormittavuus on aivan eri luokkaa nyt kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Tulonsiirtojen reaaliarvo on pienentynyt huomattavasti.
Toisaalta arvostellaan sosiaalityön byrokraattisuutta ja eriytymistä. Paljon aikaa menee ammattilaisten keskinäiseen jaaprimiseen, yhteistyö ei toimi sujuvasti, tieto ei kulje, yhden luukun periaatteesta ollaan kaukana.
Monella suulla todetaan lastensuojelun isoksi ongelmaksi sekin, että siinä helposti mennään kontrolli edellä, hoidetaan asioita negaation kautta, kun pitäisi mennä tuki edellä.
– Kun tulee lastensuojeluilmoitus, pitäisi miettiä, miten päästään eteenpäin. Tehdä työtä ihmisiä varten eikä vain lain kirjainta noudattaen. Tämä on jotenkin kadotettu vuosien varrella, eräs pitkän linjan ammattilainen toteaa.
Erityisasiantuntija Aila Puustinen-Korhonen luonnehti Kuntaliiton helmikuussa julkaistun kyselyn yhteydessä lastensuojelua yhteiskunnan kuumemittariksi. Kun muiden palveluiden saanti heikkenee, mittari menee punaiselle ja lastensuojeluun virtaa lisää palvelun tarvitsijoita.
Kuume vaikuttaa kroonistuneen, sillä kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä on kasvanut tasaisesti pari vuosikymmentä. Samaan aikaan julkisuudessa säännöllisesti kerrotaan sydäntä kylmääviä tarinoita turvaverkkojen läpi pudonneista lapsista.
Selvää on, että lastensuojelun asiakkaiden määrän lisääntyessä sosiaalityöntekijöiden kuormitus on kasvanut. Viime marraskuussa yli tuhat lastensuojelun ammattilaista ilmaisi yhteisellä vetoomuksella hätänsä alan resurssipulan vuoksi.
He moittivat paitsi poliitikkoja myös johtavia virkamiehiä siitä, että he laistavat vastuunsa lastensuojelun asiakkaiden todellisuuden edessä.
Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila puolestaan kauhisteli julkisuudessa tavanneensa lapsia, jotka eivät vuoteen ole saaneet yhteyttä sosiaalityöntekijäänsä. Hänen mukaansa näillä ei ole riittävästi aikaa kuunnella lasta ja ymmärtää hänen tarpeitaan.
Jo kolme vuotta aiemmin silloinen oikeuskansleri Jaakko Jonkka huomautti, että lastensuojelun resurssit eivät riitä virkavelvollisuuksien hoitamiseen asianmukaisella tavalla ja vaati tilanteeseen korjausta.
Perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko (kesk.) tarttui huoleen ja pyysi tammikuussa ylisosiaalineuvos Aulikki Kananojalta selvitystä lastensuojelun henkilöstön kuormituksesta ja ratkaisuista tilanteen parantamiseksi.
Kananojan raportissa korostetaan, että varhainen tuki on nostettava ensisijaiseksi lastensuojelutyön resursseista päätettäessä. Tämä tapahtuu selvityksen mukaan ennen muuta lisäämällä tuntuvasti perhetyötä ja kotipalvelua.
Se ei sinänsä ole mikään uusi idea. Yhtä kauan kuin on puhuttu kriisistä, on hoettu myös ennaltaehkäisyä, varhaista puuttumista ja käytännön apua.
Lapsiperheiden kotipalvelu, joka aiemmin kuului matalan kynnyksen tukimuotona kaikille, romutettiin 90-luvun laman pyörteissä. Jätettiin perustyö lapsiperheissä ja siirryttiin sammuttamaan tulipaloja huostaanottojen muodossa.
Keskustan espoolainen kaupunginvaltuutettu, sosiaalityöntekijä Arja Ryynänen huomauttaa, että 90-luvun alussa 8,5 prosenttia lapsiperheistä sai kotipalvelua, kun vuonna 2009 sitä sai enää 1,5 prosenttia perheistä, ja hekin vain lastenhoitoon, ei kotitöihin.
Vuosikausia vihreäasuisia kodinhoitajia on ehditty itkeä takaisin. Sosiaalihuoltolain muutoksella vuonna 2015 otettiin askel tähän suuntaan, kun lakiin tuli erillinen kirjaus lapsiperheiden oikeudesta kotipalveluun ja perhetyöhön. Nyt pystytään sosiaalihuoltolain rajoissa tukemaan perheitä, jotka aikaisemmin kirjautuivat lastensuojelun asiakkaiksi.
Seuraavana vuonna kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia oli heti pari prosenttia vähemmän kuin vuotta aiemmin ja lastensuojelun avohuollon asiakkaiden määrä pieneni yli 16 000:lla. Tosin kuntakohtaiset erot ovat suuria.
– Esimerkiksi Eksote-alueella pystyttiin vaikuttavasti kotiin annettavalla tuella ehkäisemään kodin ulkopuolisia sijoituksia, Ryynänen sanoo.
Tosiasia kuitenkin on – ja se käy ilmi myös Kuntaliiton selvityksestä – että useissa kunnissa perhetyötä on resurssoitu aivan liian niukasti. Teoriassa apua saa, käytännössä läheskään aina ei, tai se ei vastaa perheiden tarpeita.
Tarjotaan keskusteluapua, kun uupuneen perheen pyykkivuori hipoo kattoa ja huusholli on mullinmallin tai tullaan lukemaan satuja lapsille, kun pienen vauvan äiti katkaisee jalkansa eikä kykene kotitöihin. Usein avunpyyntöä seuraa pitkä arviointiprosessi, joka viivyttää tuen saamista.
– Pitäisi luottaa perheiden omaan asiantuntemukseen ja tarjota apua, jota he pyytävät. Konkreettisen arjen avun merkitystä on aliarvioitu. Se auttaa perheitä vahvistamaan omia voimavarojaan ja ehkäisemään ongelmia, hallituksen kärkihankkeeseen liittyvän Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelman (LAPE) hankejohtaja Maria Kaisa Aula sanoo.
Eniten muutosta kaivataan kuitenkin asenteisiin.
– Ammatillisuus on ehkä viety liian pitkälle. Perustyötä kodissa ei arvosteta, pitkään lastensuojelutyötä Oulussa tehnyt Anne-Maria Takkulakin toteaa.
Hänen mielestään jopa sijaishuollon päätöksiä tehtäessä pitäisi pohtia, mitä muuta samalla rahalla voisi tehdä.
– Paljon halvemmaksi tulisi palkata perheeseen turvallinen aikuinen vaikka ympärivuorokautisesti, hän toteaa.
– Evakkoäidin jälkeläisenä ymmärrän, miten iso asia on, että perhe ja suku pysyvät ympärillä. Kun ihmiset viedään toisistaan erilleen, menetetään jotain peruuttamattomasti.
Samaan hengenvetoon Takkula toteaa, että vaikka suurin osa tilanteista ei olekaan umpikriisiytyneitä, on niitäkin, joissa lapset pitää huostaanottaa.
Sijoitetun lapsen ja vanhempien välisen suhteen säilymiseen pyritään kiinnittämään nykyään paljon huomiota.
– Oma perhe on lapselle kaikesta huolimatta se tärkein juttu. Meidän tehtävämme työntekijöinä on toteuttaa yhteistyötä ja omalta osaltamme huolehtia, että kotilomat onnistuvat, VillaNutun Kylli ja Rautio huomauttavat.
Suhde omiin läheisiin on siksikin tärkeä, että sijoitus päättyy nuoren täyttäessä 18 vuotta.
Nimellisesti täysi-ikäisenä kuka tahansa nuori on vielä paljon tukea vailla, sijoitusnuori sitäkin enemmän. Jälkihuolto periaatteessa toimii 21-vuotiaaksi, mutta on kunnasta kiinni, miten se toteutetaan. Toisinaan VillaNutun tutut työntekijät saavat jatkaa nuoren kanssa. Joskus kunta hoitaa asian omien väyliensä kautta. Pahimmillaan nuori voi jäädä aika yksin.
– Kyllähän se hirvittää. Usein nekin nuoret, joiden kanssa emme ole tehneet jälkihuoltoa, soittelevat käymään kahvilla, Kylli kertoo.
Yksi lastensuojelua kuormittava tekijä on mielenterveyspalveluiden puute.
Kuntaliiton lastensuojelukyselyn perusteella lasten ja nuorten tarvitsemien mielenterveyspalveluiden saatavuus on huonontunut selvästi viidessä vuodessa. Palvelu järjestyi kohtuullisesti 37 prosentilla vastanneista, 13 prosentilla ne jäivät kokonaan saamatta ja 49 prosenttia katsoi, että palvelua saaminen on vaikeaa ja vie aikaa.
Kysely paljasti myös, että mielenterveyspalveluiden saamatta jääminen johtaa hyvin usein lapsen sijoittamiseen kodin ulkopuolelle. Väestöön suhteutettuna näin vastanneiden osuus oli 49 prosenttia.
Arja Ryynänen on nähnyt tämän todellisuuden läheltä.
– Apua ei kerta kaikkiaan tipu tai huonokuntoisia nuoria kirjoitetaan ulos sairaalasta ja jätetään heidät huolestuneiden vanhempien vastuulle. Moni joutuu tekemään lastensuojeluilmoituksen omasta lapsestaan, jotta saisi tukea.
Lääkärit saattavat ehdottaa lapsen sijoittamista kodin ulkopuolelle, koska ei ole tarjota riittävää sairaanhoitoa.
– Resurssien puute ei voi olla syy lapsen erottamiseen perheestä. Se rikkoo vakavasti lapsen oikeuksia, Ryynänen korostaa.
Ryynänen ja Aula näkevät isoja ongelmia myös lastensuojelun johtamisessa. Keskustelu johdon ja työntekijöiden välillä ei toimi riittävästi. Työntekijät uupuvat, kun joutuvat toimimaan kumileimasimina päätöksissä, jotka eivät heidän mielestään ole asiakkaan edun mukaisia.
– Asiakkaan ja ruohonjuuritason tekijöiden äänen pitäisi kuulua vahvemmin virkamiespäätöksissä, Ryynänen vaatii.
Korjattavaa olisi myös palkkauksessa, joka ei ole oikeassa suhteessa työolosuhteisiin ja työn vaativuuteen nähden.
Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelman tavoite palveluiden painopisteen siirtämiseksi korjaavista ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin on Aulan mukaan otettu maakunnissa innostuneesti vastaan. Yhteistyö varhaiskasvatuksen, koulun, neuvolan, sosiaalityön, seurakunnan ja järjestöjen välillä on koettu mielekkääksi.
Satakunnassa hankkeen muutosagenttina toimiva Mirja Antilan mukaan kunnissa on oikein odotettu tätä muutosta.
– Tahtoa ja ymmärrystä reformia kohtaan ei puutu. Myös sivistystoimi on hyvin mukana. Huolena on, saako ohjelma jatkua, hän sanoo.
Kuntakohtaiset erot ovat lastensuojelussa suuret. Tilastoja tarkastellessa havaitsee, että kunnissa, joissa tehdään paljon huostaanottoja, avohuollon tukitoimia on vähän ja toisin päin. Niitäkin kuntia on, joissa ei ole panostettu kumpaankaan.
Ryynänen näkee sote-uudistuksen mahdollisuutena yhtenäistää toimintatapoja ja taata perheille oikea-aikaista tukea.
Aula on samoilla linjoilla. Kaikissa kunnissa ei ole hänen mukaansa riittävästi osaamista eikä edes tahtoa hoitaa asioita hyvin.
– Maakuntauudistus antaa päättäjille tilaisuuden hoitaa asiat kuntoon.
Huolenaiheitakin on.
VillaNutun Rautiota huolettaa, miten käy pienten yritysten ja yksilöllisen hoidon, kasvatuksen ja kuntoutuksen, kun jätit rynnivät markkinoille. Antila puolestaan pelkää, etteivät perhepalvelut saa uudistuksessa riittävää painoarvoa.
– Puhutaan sote-keskuksista ja valinnanvapaudesta, vaikka lopulta tärkeintä olisi huolehtia, että vanhempia tuetaan ja lasten elämä pääsee rakentumaan hyvään suuntaan, Antila sanoo.
VillaNutussa on päästy päivällispöytään. Yksi nuorista on kattanut pöydän. Hyväntahtoiset herjat ja naurunhörähdykset leijuvat keittolautasten äärellä. Muistellaan hiihtolomareissua Vuokattiin. Vahtikoira nuokkuu nojatuolissa.
Eläimillä on täällä tärkeä tehtävä. Eräs karkailemaan altis nuori ei ottanut enää hatkoja, koska ei raaskinut jättää Uma-koiraa. Usein tulokkaan luottamus syntyy ensin eläimiin, vasta sitten henkilökuntaa kohtaan.
Koirat ovat myös herkkiä aistimaan tunnetiloja.
Uma esimerkiksi majoittui erään vastahakoisena tulleen nuoren oven taakse eikä jättänyt tätä hetkeksikään yksin ennen kuin koki nuoren päässeen lauman jäseneksi. Roki-koira taas juoksi jalat liiraten koti-ikävää itkevän lapsen luo ja lohdutti nuolemalla kyyneleisiä kasvoja. Sellaiseen ei ihminen kykenisi.
Työ lastensuojelulaitoksessa on keskimääräistä raskaampaa.
– Mutta se tuntuu merkitykselliseltä ja teemme sitä sydämellä, Kylli painottaa.
Kaikkein eniten surettavat nuorten traumaattiset kokemukset ja niiden seuraukset. Osa on joutunut hylätyksi monta kertaa tai pompotelluksi paikasta toiseen.
– Välillä erehtyy luulemaan, että on jo nähnyt kaiken ja sitten tulee taas jotain entistä musertavampaa, Rautio sanoo.
Hienointa on huomata jonkun päässeen eteenpäin.
– Liikuttaa, kun niska lytyssä, huppu päässä ja huonossa kunnossa meille tulleen nuoren selkä suoristuu ja masennuksen takaa löytyy aito, ihana tyyppi, Kylli sanoo.
Ilon hetkiä ovat myös ne, kun joku omaan elämään lähtenyt nuori aikuinen pimpottaa ovikelloa ja tulee kertomaan, että tällainen minusta tuli.
Syntyvyyden laskusta kärsivässä Suomessa yhtäkään lasta ei ole vara menettää.
– Lapset ovat investointi tulevaisuuteen, meidän eläkkeenmaksajiamme ja vanhuudenhoitajiamme. Heistä kannattaa pitää hyvää huolta ihan kaikkien edun takia, Ryynänen päättää.